Ensimmäiset yhteydet nyky-Kirvuun

– Helena Ryynänen –

Neuvostoliitolla oli Kirvussa maavoimien varuskunta ja Kirvu oli sotilasaluetta, ja siksi sinne oli mahdotonta päästä luvallisesti käymään vielä silloinkin, kun moniin muihin luovutetun alueen pitäjiin pääsi.

Kaipuu kotipaikoille oli suuri, ja Kirvuun yritettiin luvattomasti. Eeva Virolainen[1] mainitsee Kirvuun suuntautuneen ensimmäisen luvallisen retken kuvauksessaan: ”Olimme kuitenkin tavanneet henkilöitä, jotka olivat päässeet käymään niiden kahden tarkastusaseman takana sotilasaluerajoituksista huolimatta.”

Vironkylään 1989

[2], [3], [4]

Tiettävästi ensimmäinen luvallinen matka Kirvuun vuoden 1944 jälkeen tehtiin 20. heinäkuuta 1989.

Matkaan osallistui 24 henkeä, mm. edellä mainittu Eeva Virolainen. Matkalaisista useimmat olivat syntyperäisiä kirvulaisia ja kotoisin Vironkylästä eli Virolasta. Matkan järjestelyt oli hoitanut Liisa Uusi-Oukari, omaa sukua Virolainen, ja hänen miehensä, Kankaanpäästä kotoisin oleva Toivo Uusi-Oukari.

Matkan ensimmäisen päivän illalla 19. heinäkuuta yövyttiin Viipurissa. Ryhmällä oli viisumit Kirvuun, mutta seuraavana aamuna kävi ilmi, ettei perille pääsy suinkaan ollut selvä. Henkilö, jolta sai luvan Kirvussa käyntiin, ei ollut tavoitettavissa, sillä hän oli ehkä lähtenyt metsästämään. Intouristin opas yritti vielä, ja lopulta Viipurin komendanttitoimistosta tuli lupa. Ryhmä siirtyi venäläiseen bussiin, ja kello oli silloin jo 14. Mukaan tuli edellä mainittu Intouristin opas.

Viipurin jälkeen oli tarkastuspisteen puomi alhaalla. Opas meni selvittelemään asiaa, ja puomi nousi.

Matkan varrella näkyi lohduttomia hökkeleitä. Sairalan taloista suurin osa oli purettu, mm. Torajärven saha, Tiilitehdas, Nuorisoseuran talo, kansakoulu, maalaistalot ja Kososen myllyrakennukset. Kososen navetta oli jäljellä, mutta tilan alueelle oli rakennettu asuintaloja ja ilmeisesti joitain pienteollisuusrakennuksia. Kukkosen kauppatalon paikalla oli kaikenlaisia telineitä, siinä näytti olevan lasten leikkipuisto. Kansallispankin talo toimi jonkinlaisena huoltorakennuksena ko. lastentarhalle. Keski-Karjalan Osuusliikkeen kauppatalo oli entisessä käytössä.

Asemarakennus sekä asemapäällikön ja -virkailijoiden rakennukset olivat pystyssä ja käytössä. Sairalan opiston päärakennus oli entisellään, sen viereen maantien puolelle oli rakennettu uusi asuintalo. Opiston 400 metriä pitkästä koivukujasta oli jäljellä vain muutama koivu.

Saarenmaalla oli ensimmäinen pysähdys Veijalaisen talon raunion kohdalla. Linja-auton viereen pysähtyi sotilasauto, mutta oppaan käymän kiivaan keskustelun tuloksena matka sai jatkua.

Virolassa ei ollut jäljellä ainuttakaan rakennusta, ei edes latoa. Jäljellä oli vain betonirappusia ja osia kivijaloista. Alue oli metsittynyt ja pusikoitunut niin, ettei Torajärvi enää näkynyt.

Opistolta kirkonkylään oli kaikki rakennukset purettu. Kirkonkylänkin talot olivat suurimmalta osin poissa, mm. kunnantalo, kunnantupa, seurojentalo, kansakoulu, osuuskauppa ja monet maalaistalot. Pystyssä olevat rakennukset olivat hoitamattomia. Karjalanranta oli täysin autio, eikä Maamäen suunnassakaan näkynyt asutusta.

Kirkko oli palanut, venäläisen eläkeläissotilaan mukaan reilut kymmenen vuotta aikaisemmin. Syytä hän ei tiennyt. Myös sankarihauta-alue oli hoitamatta. Uudelle hautausmaalle ryhmä ei ilmeisesti päässyt, ainakaan tästä ei ole retken kuvauksissa mainintaa. Se olisi ollut kaikkein suurin järkytys, sillä hautausmaa oli tuhottu, sen paikalla oli neuvostovaruskunta, ja hautausmaan aidan sulki punatähtinen rautaportti.

Kirvun viljelysmaasta noin 60 prosenttia näytti olevan käytössä, etupäässä heinäpeltoina ja perunamaana.

Kaikkiaan matka Viipurista Kirvuun, oleskelu Kirvussa ja paluu Viipuriin kesti vain runsaat viisi tuntia.

Luvallisia ja luvattomia matkoja

Luultavasti seuraava käynti Kirvussa oli jo kaksi kuukautta myöhemmin, 22. syyskuuta 1989. Reissu suuntautui Inkilään, mutta sille ei ollut hankittu lupia. Matkalaiset jäivät kiinni ja ”pääsivät” aseistettujen vartiomiesten kyydissä Viipuriin. Kokemuksen ainutlaatuisuutta lisäsivät vielä kuulustelu, putkayö ja sakot.[5] Matkasta on erillinen, tarkempi kuvaus tässä verkkojulkaisussa >. Samasta matkasta on myös ”siistitty” kertomus, jossa ei mainita pidätystä.[6]

Vuonna 1990 Kirvuun tehtiin jo lukuisia matkoja. Myös Kirvun Pitäjäseuran puheenjohtaja Soini Hämäläinen puolisoineen kävi kotikylässään. Kuvaus retkestä on Mäntsälä-lehdessä 20.7.1990 ja Keskiselän kyläkirjassa.[7]

Pertti Laaksonen toteaa [8] Sairalan opiston lehdessä: ”…siellä on käynyt kymmeniä retkikuntia tänä kesänä.”

Kansanopiston toverikunta avaa yhteydet Kirvuun 1990

Pääseekö Kirvuun vai ei? [9]

Kansanopiston toverikunnan matka Kirvuun 16.-17. syyskuuta 1990 oli merkittävä, sillä se oli ensimmäinen, jolla saatiin kontakti paikallisiin viranomaisiin.

Sairalan opiston hallituksen kokouksessa 13.10.1989 valtuutettiin opiston toveriliiton puheenjohtaja Pertti Laaksonen selvittämään, miten Kirvuun pääsee virallisesti ja kutsuttuna. Laaksonen kyseli melkein kymmeneltä matkatoimistolta Kirvun matkasta. Kaikki sanoivat, että Viipurissa selviää, pääseekö Kirvuun vai ei. Se ei riittänyt Laaksoselle, piti saada varmuus. Hän oli laskemassa seppelettä kaatuneitten muistopäivänä toukokuussa 1990 Kuivannon kirkonmäellä ja tapasi siellä Väinö Jääskeläisen. Jääskeläinen neuvoi ottamaan yhteyttä lappeenrantalaiseen Etelä-Karjalan Markkinointi Ky:n Esko Immoseen, joka järjesti matkoja Karjalaan. Laaksosen pyynnöstä Immonen alkoi selvittää, miten Kirvuun pääsee.

Leningradissa sijaitseva armeijan Patriot-telakka hallitsi Sairalan opistoa, Rätykylän koulua ja useita muita paikkoja Kirvussa. Opiston matkaryhmän nimissä tehtiin anomus ja käännätettiin se venäjäksi Patriot-telakalle.

Elokuussa 1990 alkoi varmistua, että Kirvuun pääsee. Matkaryhmälle varattu 58-paikkainen auto, Pukkilan liikenteen suurin auto, oli ollut täynnä jo keväästä. Ryhmässä oli mm. opiston kunniajäseniä ja opiston opettajia. Kolme ilmoittautunutta joutui peruuttamaan, ja ne paikat menivät heti.

Tässä vaiheessa Kirvun Pitäjäseura ry:n puheenjohtaja Soini Hämäläinen oli kuullut asiasta. Hän otti yhteyttä Pertti Laaksoseen ja kysyi, pääseekö mukaan. Se näytti epätodennäköiseltä, sillä jos viisumi ehtisikin ajoissa, niin bussissa ei ollut paikkoja.

-Mie otan jakkaran, sanoi Hämäläinen.

Yksi matkalle lähtijöistä sairastui edellisenä yönä eikä lähtenyt kahden päivän matkalle rajan taakse. Hämäläinen tuli lähtöpaikalle jakkaroineen, ja sairaustapauksen ansiosta hän sai autosta istumapaikan. Viisuminkin hän oli saanut viimeisenä mahdollisena päivänä.

Matka toteutuu

[9], [10], [11]

Sairalan opiston toverikunnan matka tapahtui 16.-17. syyskuuta 1990.

Lounas nautittiin Viipurin Pyöreässä tornissa. Matkalaisilla oli mahdollisuus tutustua Koiviston kirkkoon. Suomalaiset rakensivat Johannekseen paperitehdasta, ja opistolaisten ryhmä yöpyi Finn-Stroi Oy:n parakeissa. Ne olivat hyviä, oli suihkutkin.

Matkatoimiston kautta oli etukäteen laitettu toivomus, että ryhmä pääsisi tapaamaan Kirvun kunnan korkeinta johtoa. Sairalan opistolla ryhmää vastaanottamassa olikin mm. Patriot-telakan edustaja, nähtävästi eversti. Matkalaisilla oli oma tulkki, ja myös Patriot-telakka oli järjestänyt oman tulkin.

Opistolaisten ryhmä halusi tavata myös siviilihallinnon korkeimman edustajan, joka suomalaisittain olisi kunnanjohtaja. Joku lähti hakemaan häntä. Kunnanjohtaja Nina Mihailovna Knjazeva, paikallisella tittelillä Borodinskojen maatalousneuvoston toimeenpanevan komitean puheenjohtaja, oli pitämässä tavallista maanantain vastaanottoaan asukkaille, kun hänelle kiidätettiin sana, että leningradilaisen telakan kesänviettopaikkaan, siis entiselle Sairalan opistolle, oli tullut ryhmä suomalaisia, jotka halusivat tavata hänet. Hänelle suomalaisryhmän saapuminen oli täysi yllätys, mutta hän lähti mielellään tapaamiseen.

Kunnanjohtaja Nina Mihailovna toivotti entiset kirvulaiset tervetulleiksi alueelle. Soini Hämäläinen halasi kunnanjohtajaa, joka hämääntyi tästä kovasti. Venäjällä ei ole tapana halata eikä edes kätellä naisia. Etikettivirhe ei entisten ja nykyisten kirvulaisten suhteita haitannut, ehkä mieluummin päinvastoin.

Perheniemen opiston opettaja, pastori Päivi Sipponen jakoi venäläisille tietoja entisestä Kirvusta ja Soini Hämäläinen Kirvu kuvina –kirjaa. Kunnanjohtajalla, Sairalan opistorakennuksen talonmiespariskunnalla eikä kellään muullakaan ollut mitään tietoa vanhasta historiasta. He eivät tienneet sitäkään, että Sairalan opistorakennus oli ollut koulu. Kartan perusteella nykyisen Kirvun rajat olivat samat kuin entisen Kirvun, mutta kaikki paikannimet oli vaihdettu. Kunnanjohtaja katseli ihmeissään vanhaa karttaa, jossa oli kyliä, joita ei enää ollut.

Kun tuli esille, että opistorakennus on aikanaan vihitty 30. lokakuuta, niin sovittiin seuraava palaveri paikallisten ja suomalaisten kanssa siksi päiväksi.

Viralliset yhteydet avataan

Entisen Kirvun alueella toimivan paikallisen johdon kanssa allekirjoitettiin ystävyyssopimus 30. lokakuuta 1990, päivälleen 53 vuotta Sairalan opistorakennuksen vihkimisestä. Allekirjoittajina olivat edellä mainittu toimeenpanevan komitean puheenjohtaja Nina Mihailovna Knjazeva ja kirvulaisten edustajina Kirvun Pitäjäseura ry:n puheenjohtaja Soini Hämäläinen ja Kirvu-Säätiön hallituksen puheenjohtaja Lauri Hatakka.

Opiston väkeä ei ollut allekirjoittajina.

Tästä lähtien suomalaisten viralliset yhteydet Kirvuun kulkivat Soini Hämäläisen kautta.

30.10.1990 allekirjoitettu ystävyyssopimus.

Lähteet:

[1] Eeva Virolainen 1993. Eeva Virolainen, Kirvuun 1989. ISBN 952-90-5097-6. 1993. Kirvun Lauluseura 1881-1991. III osa Kirvun Lauluseura 1945-1991, s. 161-163.

[2] Alli Hosiaisluoma-Karppinen, Vironkylässä ei kiveä kiven päällä. Orimattilan Sanomat 83(39). 25.7.1989 s.2

[3] Kauko Virolainen, Kotikyläretki Kirvun Virolaan. Karjala 11.1.1990 s.11.

[4] Kauko Virolainen, Kotikyläretki Kirvun Virolaan 20.7.1989. Julkaisematon teksti, päivätty 8.8.1989. Saatu Kaisu Iivoselta.

[5] Heikki Jääskeläinen, Urho Kuisma on odotettu vieras Inkilässä. Kirvun Inkilän juhannus 2019. ISSN 1235-600X, s. 7-8.

[6] Anna-Liisa Kuisma 1989, Matka synnyinseuduillemme Inkilään. Muistojen Inkilä – Kotikylämme Karjalassa, toim. Inkilän Kylätoimikunta 2018, ISBN 951-99389-8-2, s.7.

[7] Kirsti Hämäläinen, Matka muistojen Karjalaan. Keskiselkä, kylä keskellä Kirvua, toim. Alli Hosiaisluoma-Karppinen. 2008, ISBN 978-952-92-4319-8, s. 445-446.

[8] Pertti Laaksonen, Kirvun Sairalassa. Opistotervehdys 2-3/90, s. 3.

[9] Pertti Laaksosen haastattelu, Orimattilassa 6.9.2019, haastattelijoina Heikki Jääskeläinen ja Helena Ryynänen.

[10] Anja Junnan ja Päivi Sipposen kertomia tietoja Heikki Jääskeläiselle ja Helena Ryynäselle Orimattilassa 6.9.2019.

[11] Päivi Sipponen, Käynti Kirvun Sairalassa onnistui. Opistotervehdys 2-3/90, s. 3.