Zinaida Fjodorovna Pantelejeva

Minä olen syntynyt Pihkovan alueella. Tiedättehän, että sillä alueella oli sota. Kolme luokkaa ehdin käydä koulua, seitsemän jäi käymättä. Saksalaiset polttivat siellä kaiken. Niillä oli suunnitelma polttaa 30 kylää ja sen ne tekivät. Me makasimme joessa piilossa kolme vuorokautta. Aritino oli kylämme nimi.

Isä kuoli sodassa ja minä olin vanhin neljästä lapsesta. Äiti oli sairas. Meillä ei ollut kattoa pään päällä eikä ollut mitään, mistä olisi voinut rakentaa talon. Eikä mitään syötävää, ei perunaa, ei leivän palaa, ei suolaa, ei tulitikkuja.  Joillakuilla oli jotakin tarvikkeita, joista rakensivat maanalaisia asumuksia, mutta meillä ei ollut mitään.

20 vuotta metsätaloussovhoosissa

Ja sitten tuli värvääjä ja sanoi, että lähtekää, siellä Karjalassa on asiat hyvin. Tulimme Karjalaan vuonna 1946 syyskuussa.

Olin juuri sodan jälkeen saanut passin ja meidät pantiin täällä Karjalassa metsätöihin metsätaloussovhoosiin. Ette arvaakaan, miten raskasta työtä se oli. Tein sitä 20 vuotta. Ne paikkakunnat olivat järvi-päätteisiä; suomalaisilla on paljon sellaisia paikkakunnan nimiä. Nälkäkin oli koko ajan. Äidin kanssa me lapset saimme yhteensä 600 grammaa leipää. Ja jotenkin sitten vain pysyttiin hengissä ja tehtiin ahkerasti töitä. Ja kun pyysivät auttamaan ruokalaan, niin minä autoin töiden jälkeen. Kannoin vettä, kuurasin lattioita, ja sain vähän ylimääräistä ruokaa.

Täällä Karjalassa me asuttiin viidessä eri paikassa. Asuttiin Laatokan rannan tuntumassa. Sitten saattoi tulla kutsu purkamaan kymmenen rahtilaivaa puutavarasta käsipelillä. Tukit pyöritettiin alas pölkkyjä pitkin. Eikä saanut syömistä eikä juomista. Ja jos ne laivat olisivat jääneet purkamatta, organisaatiomme olisi saanut sakot. Meitä oli 4 työporukkaa purkamassa niitä kymmentä laivaa.

Borodinskojeen

Tänne Borodinskojeen muutimme semmoinen 30 vuotta sitten. Käytiin siihen aikaan usein Käkisalmessa ja Viipurissa. Muistan, että Svetogorsk oli Jääski.

Ennen vanhaan taloissa oli paljon karjaa, mutta nykyään ei enää ollenkaan.

Tiedättehän Kirvun? Se on nykyään nimeltään Svobodnoje. Siellä on hautausmaa. Kun oltiin nuoria, käytiin aina Voitonpäivänä 9.5. siellä. Käytiin myös suomalaisten hautausmaalla, mutta siellä muistomerkit olivat jo huonossa kunnossa.

Nykyään Uudenvuoden juhlaan pannaan kuusi keskelle salia. Mutta nyt nuorisoa on aika vähän jäljellä.

Suomalaiset

Paljon täällä on käynyt suomalaisia. Ja ovat auttaneet meitä, joskus tuoneet jopa rakennuslautoja, kun siihen aikaan elämä oli vaikeaa. Nyt alkaa olla jo helpompaa.

Suomalaiset eivät koskaan loukanneet meitä. Lapsenlapseni oli rajavartijana ja kertoi, että suomalaisten kanssa meni aina hyvin. Suomalaiset kun ajelivat ohi, niin aina heiluttivat ja tervehtivät. Ne tulivat busseilla ja heiluttivat aina ikkunasta meille. Hyvin suhtautuivat meihin. Heilläkin oli aikanaan vaikeaa, ihan niin kuin meillä. Pitää ymmärtää toinen toistaan.

Nämä vaatteet kulutetaan loppuun…

Olen asunut yksinäni jo 16 vuotta. Ja minulla on kolme lasta. Tyttäristä toinen on Pietarissa ja toinen Viipurissa. Ja on minulla kolme lastenlasta (poikia). Yksi lapsenlapseni asuu Viipurissa ja siellä käy paljon suomalaisia.  Ja lapsenlapsenlapsia on viisi. Oi, että niin pitkään olen elänyt, että on lapsenlapsenlapsiakin!

Minä olen toisen asteen invalidi ja saan polttopuita alennuksella. Mutta sitten pitää löytää joku, joka pilkkoisi ne. Asun puutalossa. Olen hyvin vanha ja sairas, kuulo on mennyt huonoksi. Mutta nyt minun täytyy nyt lähteä kotiin, siellä on sauna lämpiämässä. Tytär tulee pesemään minut saunassa.

”Kiitoksia huomiosta. Anteeksi, jos puhuimme jotakin epämukavaa. Yritettiin kertoa, miten asiat olivat. Nykyään eletään ihan hyvin kun on ruokaa riittävästi, ja nämä vaatteet kulutetaan loppuun.”

Käännös: Raimo Niukkanen