Tatjana Tsytsova ja Sergei Tsytsov

”Kun muutimme tänne, täällä oli vielä vanha Urhon talo, vanha suomalaistalo. Siinä asuimme viisi vuotta, jonka jälkeen pyysimme remonttia. Sen saimme ja vanha talo purettiin pois kokonaan. Pihassa oli iso ja paksu huonokuntoinen koivu, varmaankin jo Urhon aikana ollut, ja se jouduttiin kaatamaan. Nyt me molemmat olemme jo eläkkeellä, eletään hyvin vaatimattomasti, mutta emme joudu nälkää näkemään,” kertoo Tatjana Tsytsova.

Tatjana kertoo olevansa Vologdasta kotoisin. ”Tulin tänne Inkilään töihin vuonna 1973 ja tälle paikalle muutimme 1975. Siihen aikaan opintojen jälkeen joutui työharjoitteluun kolmeksi vuodeksi ja minut lähetettiin Irkutskiin. Sitten isäni kuoli ja jouduin lähtemään sieltä pois. Vologdan suunnalla oli ihan hyvä olla töissä mutta teki mieli lähemmäs Leningradia. Olin opiskellut rakennustekniikan opistossa. Ja täällä olin sitten töissä metsässä mestarina 30 vuotta. Kontrolloin metsähakkuita, että puut kaadettiin oikein. Täällä Inkilässä oli silloin suuri Borodinskojen metsätaloussovhoosi.  Ja toinen työnantaja oli rautatiet. Nyt siis olemme eläkkeellä. Eläke on keskinkertainen. Kummallakin työharjoittelu mukaan laskien työuraa kertyi 40 vuotta.”

Sergei on syntynyt Käkisalmessa ja muuttanut Inkilään, nykyisen talon naapuritaloon, ollessaan vuoden vanha.

Rakkautta Inkilässä

Tatjana ja Sergei tutustuivat Inkilässä toisiinsa.

”Juu, olin tullut tänne töihin ja tämä Sergei katseli minua ikkunasta kiikarilla ja niin me tutustuimme; se oli silloin vientiä. Sergei nimittäin asui siihen aikaan tuossa talossa, Tonja-mummon luona, jonka Urho varmaankin muistaa. Sitten meille syntyi tytär Natashan ja meillä on myös yksi tyttärentytär Darja. He asuvat Svetogorskissa.”

Metsätaloussovhoosissa oli työväkeä suurin piirtein 400 henkeä. He asuivat tällaisissa taloissa tai parakeissa. Heille oli rakennettu myös paritaloja. Kaikki olivat muualta tulleita, ympäri Venäjänmaata.

Tatjana kertoo, että sitten, kun metsätyöt loppuivat, ihmiset muuttivat pois tai kuolivat vähitellen eläkeläisinä. Seudulla oli kerran tosi kova myrsky ja metsää kaatui paljon. Kun ne puut korjattiin pois, niin metsää ja töitä jäi jäljelle todella vähän. Nuorempi väki pääasiassa muuttaa pois, lähemmäs isoja kaupunkeja. Siellä on työtä ja rahaa.

Tatjana sanoo, että oli mukava aikanaan nähdä suomalaisten kaatamia metsiä. Kaikki tavara ja hakkuujäte oli kerätty siististi kasoihin eikä mitään jätetty makaamaan maahan.

Sergei toteaa, että onhan täälläkin useita graniittikaivoksia. Täältä viedään isoja kivenkappaleita ja niistä tehdään laattoja ja sepeliä. Ja sitten niitä viedään muualle. ”Näitte varmaankin tullessanne kivilouhoksia, ja sepeliäkin tehdään useassa paikassa. Vozhrozhdenien kaivoksesta tulee punertavaa graniittia ja täälläpäin harmaata. Graniitti kuljetetaan pois rautatievaunuilla. Täällä työt alkoivat käydä vähiin, kun metsätaloussovhoosi suljettiin ja rautatietkin työllistivät entistä vähemmän ihmisiä. Silloin väki alkoi muuttaa pois; osa ehkä meni kivikaivoksiin töihin.”

Ennen käytiin koulua Inkilässä

Sergein isä oli tiemestarina ja äiti rautateillä ja myöhemmin äiti jäi kotitöihin. Sergein käymä koulu oli punainen rakennus mäellä joen toisella puolella. Suomalainen koulu paloi poroksi, mutta toinen jäi jäljelle. Ja sitten lapset siirrettiin Sairalan kouluun, jonne kuljettiin junalla.

Kylällä on vielä lapsia ja heidät viedään nykyään bussilla kouluun Sairalaan. Aiemmin Inkilässä oli vielä kaksi luokkaa, mutta nyt pitää jo ensimmäiselle luokalle mennä Sairalaan.

Ammattiopinnoista Sergei kertoo: ”Koulua kävin vain 8 luokkaa, sitten menin puuseppäkouluun. Sen jälkeen menin armeijaan ja olin siellä tankkimiehenä eli korjasin tankkeja. Armeijan jälkeen opettelin korjaamaan myös muuta kuljetuskalustoa ja olin isän töissä; hänellä oli nimittäin autoja. Sitten korjailin traktoreita metsätaloussovhoosissa, myös Viipurissa olin töissä. Sieltä ei löytynyt asuntoa, joten asetuimme tänne. Olin myös hiekoitusauton kuljettajana.”

Sergein isä oli ollut vankilassa ja vapauduttuaan hän sai Tatjanan paikan Inkilässä, kun nuorempi sukupolvi muutti Svetogorskiin. Isä rupesi kuitenkin houkuttelemaan perhettä Inkilään takaisin.

Tatjana kertaa perheen vaiheita: ”Muutimme vuodeksi Svetogorskiin; olin siellä mestarina. Ja sieltä tultiin joka viikonloppu tänne kalaan. Sergein isä sitten seurasi sitä touhua ja kehotti muuttamaan takaisin tänne. Niin me sitten muutimme tähän taloon.”

Suomalaiset alkavat käydä

Entä sitten, kun tänne alkoi ilmestyä Urho ja hänen sisaruksensa? Millaiset olivat ensimmäiset tapaamiset? kysyy Heikki.

Tatjana kertoo: ”Kun tulivat ensi kertaa, niin tytär huomasi, että tiellä seisoo ja kävelee edestakaisin joitain suomalaisia. Ajattelin ensin, että antaa kävellä. Sitten ne kaikki kääntyivät tännepäin. Minä menin sitten ulos, mutten oikein osannut sanoa mitään, mutta kutsuin heidät keittiöön teetä juomaan. Silloin kaikki sisarukset olivat vielä elossa.”

Sergei jatkaa: ”Eikös ne ensin seisoneet siellä portilla ujosti. Täällä kun on tapana, että tullaan rohkeasti portista pihaan, koputetaan oveen ja tullaan sisälle. Ei niin, kuin lännessä tekevät, että pitää etukäteen soittaa ja sopia, milloin saa tulla käymään.  Meillä homma toimii yksinkertaisemmin, voi vaikka vieras ihminen tulla sisälle ja kysyä vaikka tietä.”

Tatjana muistaa Urhon vanhimman siskon Elnan, joka jotakin mutisi ja mutisi ja vaikutti tyytymättömältä, mutta tulkkia ei ollut paikalla. Urho selittää, että Elnalla oli vatsa leikattu ja oli kipuja silloin.

Tsytsovit tuntevat Kuisman väen hyvin. Anna-Liisa kävi usein ja myös Urhon veli. Erkki oli 10 vuotta Urhoa vanhempi. Inkeri [Keijamaa] on käynyt mutta Reino ei. Nyt kaikki muut ovat jo kuolleet. Ja Eilakin, Urhon vaimo, on jo kaksi vuotta ollut kuolleena. Oli oikein mukava rouva. Hän valokuvautti itsensä pihalla traktorin päällä. Todetaan, että ollaan oikein perheystäviä, sillä johan sitä 30 vuodessa ystävystyy.

Pohditaan, miten elämä tässä kylässä on muuttunut.

Tatjana kertoo, että joka talossa, jossa asuu työtätekeviä, on auto. Kaupoissa on tavaraa runsaasti, kaikkea löytyy. ”Eri tavalla kuin neuvostoaikana, jolloin päiväkodit ja koulut olivat maksuttomia, muttei ollut banaaneja. Nyt on banaaneja kasapäin, mutta kaikki on tullut maksulliseksi. Mielestäni asiat ovat ihan hyvin, kunhan vain säilyisi rauha maailmassa.”

Kalaa ja kesäasukkaita

Tatjana kertoo, että perhe kalastaa innokkaasti ja he ovat käyneet kaikilla järvillä täälläpäin. Haukea pääasiassa tulee.

Sergei kertoo: ”Me kun käydään kalassa, niin meillä on kummallakin oma vene, minulla moottorivene ja yritän saada haukea. Rouva taas pyytää pikkukalaa. Talvella saatiin suurin hauki, se oli jotakin 7 kg ja risat. Tuolla, Urho, on tuo järvi; siellä olen nähnyt näääiiin ison hauen. Yritin sitä virvelillä ja se kieputteli takapakkia karkuun enkä saanut sitä. Mutta kyllä niitä isoja on.”

Kesäasukkaat ovat näin toukokuussa alkaneet tulla. Tsytsovien talosta eteenpäin ovat kaikki talot pelkkiä kesäasuntoja. Samoin vieressä oleva Urhon veljen talo.

Heikki tiedustelee, kuinka monta perhettä mahtaa asua täällä ympäri vuoden, ja kuinka paljon on kesäasukkaita.

Tatjana ei osaa sanoa, paljonko kesäasukkaita tulee, mutta vakituinen asukasluku on pysynyt pitkään samana, 400 henkeä, lapset mukaan luettuina. Kesällä määrä varmastikin kaksinkertaistuu. Sen huomaa siitä, että kauppaan tuleva leipäkuorma on tuplasti suurempi.

Inkilästä tuli Zaitsevo

Inkilän nykyinen nimi on Zaitsevo. Tatjana kertoo, että täällä oli haavoittunut kenraalimajuri Zaitsev. Hän kuoli Leningradissa. Kylä nimettiin hänen kunniakseen ja hänelle on tänne pystytetty muistomerkki, vaikkakaan hän ei ole haudattu tänne.

Heikki: ”Täällä on tapahtunut kuntaliitoksia. Aiemmin Zaitsevo, Svobodnoe ja Borodinskoe olivat oma hallintoyksikkö, mutta nykyään ne on liitetty Kamennogorskiin. Vaikuttaako tämä millään tavalla elämään? Missä hoidetaan viralliset asiat?”

Tatjana kertoo, että kun piti tontin ja talon asioita virallistaa, niin piti mennä Viipuriin. Onneksi perheellä on auto. Kamennogorskiin ei juuri ole asiaa, ehkä passi hoituisi siellä, mutta pariskunta sai uudet passit kun pääsivät eläkkeelle ja ne ovat voimassa heidän elämänsä loppuun saakka.

Digidigi ja tabletti

Sergeillä on tabletti. Tatjana on maksanut yhteyden, mutta viimeksi ei maksanut, ja nyt Sergei istuu tabletin äärellä onnettomana eikä saa edes säätilaa katsottua. Nuoremmilla kaikilla on netit, joten Tatjana voi soittaa tyttärelle ja pyytää katsomaan netistä sääennusteen. Lapsenlapsi pelaa pelejä tabletilla. Hän on kaksivuotiaasta asti painellut niitä nappuloita. Välillä lapsi pyytää etsimään Googlesta sitä ja tätä.

Tyttären perhe asuu Svetogorskissa. Ja siellähän Darja käy tietysti talvella päiväkodissa. Kesäksi hänet lähetetään mummolle ja vaarille Inkilään. ”Me yritettiin vastustella, että pitäisi päästä kalastelemaan. Ja kollinkin vielä panivat tänne. Minä yritän laittaa kukkapenkkejä, vihanneksia ja puutarhaa ja katti pakana toisen kautta kaivaa. Eihän sitä enää tarvitsisi itse kasvattaa mitään, mutta se on mennyt veriin. Pitäisi olla tekemättä sellaisia töitä, kun sain metsähommista nivelrikon ja liikkuminen on usein kivuliasta,” Tatjana selittää.

Lääkärissä käydään Pietarissa. Siellä on Tatjanalle sopiva nivelsairauksia hoitava reumatologi. Sergei vie Tatjanan autolla sinne. Sairaus ei ole hoidettavissa, mutta kipuja pystytään lievittämään. Tatjana aikoo elää niin pitkään kuin pystyy…

Juuret Inkilän maassa

Kylän yhteistoiminnasta todetaan, että kirjastossa on kirjastoklubi ja yhdessä pidetään talven läksiäisjuhlat, uudenvuoden juhlat, laskiaisjuhlat blinien kera.

Inkilässä ei ole kirkkoa, mutta kyllä kirkollisiakin juhlapäiviä vietetään. Sairalaanhan on tullut kirkko.

Tatjana kertoo: ”Olemme kauhuissamme, kun jokin aika sitten meille selvisi, että suomalaisten hautuumaalle on rakennettu armeijan kalustohalleja. Ennen vanhaan edes vihollisten hautarauhaa ei olisi häiritty. Siellähän oli hautamuistomerkkejä, jossa näkyi vainajien nimiä. Eihän me nuorempana ymmärretty, mikä paikka se oli. Iän myötä on alettu ymmärtää asian kauheus. Urho kun tuli tänne ensimmäistä kertaa, niin pyysimme anteeksi, että meidät oli asutettu hänen taloonsa. Sanoin hänelle, että sinä olet syntynyt tässä talossa ja niin on myös minun tyttäreni syntynyt. Mitenkähän tämä nyt sitten jaettaisiin?”

Urho kiittelee oman perunamaan perunoita hyvänmakuisiksi. Seppo kertoo perheen juurista Inkilässä.

Tatjana pohtii, että kun täällä Inkilässä kerran asuu, niin juuret kasvavat kiinni maahan.

Käännös: Raimo Niukkanen