Nina Mihailovna Knjazeva

Muutin tänne vuonna 1987 poikani luo, joka oli lähetetty töihin sovhoosin konehallin päälliköksi. Hän opiskeli ensin Vsevolozhkin teknisessä opistossa ja sen jälkeen hänet lähetettiin tänne töihin 1987. Olimme kaikki sovhoosissa töissä, myös mieheni. Olin rakennustöitä valvova insinööri, kolmen vuoden ajan. Sitten minut valittiin kyläneuvostoon. Siellä olin vuoteen 1991 asti.

Olen syntynyt Kaukoidässä, Primorskin alueella. Isäni oli siellä armeijan palveluksessa ja sodan alkaessa hänet lähetettiin Kiovaan, Ukrainaan. Äiti oli sotatarviketehtaalla töissä, neuloi uniformuja, se oli vuosi 1941.

Täällä kyläneuvostossa olin pitkään töissä. Otimme käyttöön suomalaisten rakennusten perustuksia, joille rakennetut talot olivat palaneet poroksi. Me myimme niitä asukkaille, että saivat niille rakentaa uusia talojaan. Ne olivat hyviä perustuksia, graniitista ja betonista. Niille rakennettuja taloja on edelleen käytössä. Erityisen hyviä olivat niiden suomalaistalojen kellarit.

Sodan alta Kiovasta meidät evakuoitiin Saratoviin ja sitten Astrahaniin. Siellä olimme niin pitkään, kunnes saksalaiset alkoivat lähestyä. Äiti oli tankkitehtaalla töissä Saratovin lähellä. Sitten vuonna 1945 sodan päätyttyä muutimme Turkmenistaniin. Saksalaisten poistuttua asukkaat palautettiin entisille kotikonnuilleen ja niin meidätkin palautettiin Kiovaan. Sieltä isä löysi meidät ja palasimme Keski-Aasiaan. Sieltä sitten Gorbachovin perestroikan alettua muutimme tänne. Tänne tuli ihmisiä monista eri neuvostotasavalloista.

Silloin 1980-luvun lopulla tasavalloissa alettiin muiden kansallisuuksien edustajien oloja huonontaa niin, että he halusivat muuttaa pois, ja jäljelle jäi vain kyseisten tasavaltojen alkuperäiset asukkaat. Turkmenistaniin siis jäi vain turkmeeneja. Aiemmin neuvostoaikanahan kaikki kansallisuudet elivät ystävyydessä ja sopusoinnussa keskenään. Turkmenistanissakin oli paljon armenialaisia, uzbekkeja, tataareja, ja kaikki nämä kansallisuudet lähetettiin omiin tasavaltoihinsa, latvialaiset Latviaan, venäläiset Venäjälle jne. Kaupungit tyhjenivät, kun oli tällainen ihmisten perkaus. Monet ihmiset silloin muuttivat sinne, missä oli joitakin sukulaisia. Meillähän oli täällä poikamme. Täällä Borodinskojessa on perheitä, jotka ovat muuttaneet tänne Kazakstanista. Kun muutimme tänne, ymmärsin, että nämä alueet oli ”vapautettu” muilta kansoilta; tiesimme, että nämä olivat suomalaisten entisiä asuinsijoja. Ja näimme, että kaikki tänne muuttaneet ihmiset olivat monista eri neuvostotasavalloista.

Täällä oli varuskunta, kuten sen ajan politiikan mukaan kuului olla kaikissa paikoissa, jotka olivat lähellä Neuvostoliiton rajaa. Sitten kun Suomen kanssa solmittiin ystävyyssopimus, alettiin rajoja avata. Tankit vietiin pois ja armeijan osastoja suljettiin. Täällähän armeija taisi olla vuoteen 1996 saakka. Ja silloin Kirvuun jäi asuintaloja, joissa oli asunut sotilaita.

Haastattelija kysyy, näkyikö kyläneuvostossa, että kylällä alkoi olla hengellistä elämää?

-Ei sitä neuvostoaikana ollut ollenkaan, kaikkihan olivat kommunisteja ja uskon harjoittaminen oli kiellettyä. Tämä politiikka jatkui Neuvostoliiton viimeisiin päiviin saakka. Sama politiikka oli vallalla kaikissa neuvostotasavalloissa. Minä en pystynyt saamaan lapsilleni kastetta. Sain miehelleni ja lapsilleni kasteen myöhemmin Viipurilaisessa kirkossa, mies oli silloin jo 60-vuotias, lapset 30 ja 25. Uskohan oli kaikkialla Neuvostoliitossa kiellettyä, ja korkeampiin virkoihin hyväksyttiin vain puolueen jäseniä. Jos joku sitten vaikka kastatti lapsensa ja se saatiin selville, niin pantiin pois virasta.