Julkaistu Kirvun Inkilän Juhannus 2019 ja Joulu 2019 -lehdissä jatkokertomuksena

Laurila Tepo tarina Kirvu murteel

Elettii vuotta 1938 Kirvus Laurilas. Isä ol lähtent aamul polkupyöräl Kirvu kirkol asjoi hoitamaa ja sama tie kaupaskii, ehkä sikurii tai sokurii ja täherahal rinkelii ostamas. Ko hää sit iltapäiväl tul takasii, ni myö lapset siint pihalt juostii isä luo ja uotettii tietyst jotakii tuliaisiks.

Siin pyöra tarakal ol pahvlaatikko ja sielt alko kuuluu kummaa rapinaa. ”Arvaappas, mitä siel on,” isä kysy. ”Possu”, mie innossain arvuuttelin. Nii ol nimittäi aikasemmi käynt! Mut isän ja sisarten naururemakast mie arvasi, jot minnuu ol narrattu pahapäiväsest. En mie kuitekaa kerent kaua siint murehtii, ko laatikost löytykii rapina aiheuttant sulone koirapentu ja se alko siin pihanurmikol lyllertämmää ja nuuskimaa.

Pithä sil korapennul het nim antaa. Aikasempii koirii nimmii ol kuulemma olt Vikke, pystykorva, ja Hippe ajokoira. Miu ensimmäine ääntämä sana ol olt just tuo Hippe. Monelaisii nimmii tul ehotuksiks uuvel tulokkaal ja loppui lopuks se koirapentu sai nimeksee Telu. Mut, eihä siint mänt pitkää aikaa, ko koko pere huutel ja maanittel sitä Teppo-nimel.

Liekkö Telu-nim muistuttant lelluu! Joka tapaukses se ei tuntunt kelpaava kellekää, ja meijä koira ol täst lähtii TEPPO.

Teppo ol terhakka ja oppivaine. Kuitekii sil olliit hyvät pöytätavat. Se saatto käyvä tassul ruokapöyväs istuja polvee hipasemas merkiks, ettei sen ruokakuppii unohettais tyhjäks. Ko ruokailijat olliit saaneet lautaset tyhjiks, tul Tepo vuoro saaha oma annos kuppiisa. Jos enne lautase lattialpanemista pyys Teppoo sanomaa ”kova sana”, ni tulha sielt vaimee ”hau”. Mut jos sil sano, jottei tuo viel riitä, ett sano viel kovemp sana, ni kova HAU sielt het kajaht.

Terävähampaine Teppo

Muutekii Teppo ol meijä mielest älykäs ja nokkela oppimaa asioit.  Nuorel koiral o kuitekii ommiikii, välil rajjui leikkii. Tää tapahtu ensimmäisen syksyn enslumie tultua Laurila kartanol. Miu kummität Siiri, hää ol ammatiltaa ompelija, ol ommelt miul oikia sarkapompa, mikä olkii oikia asu tuonne lumisel pihal. Teppo ol tietyst miu kanssai ja ei aikaakaa, ko myö alettii vehata siel lumises puutarhas oikei kunnol. Teppo hyppi vähä pääst minnuu vaste ja sai kynsillää ja hampaillaa miu uuve pompa kauttaaltaa pienil palkeekielil. Ei kummität eikä äit antaneet Tuomol kiitoksii, ko mie vähä aja pääst uskalsi männä tuppaa. Ei tult selkäsaunaa sillo, ei muute myöhemmikkää!

Teppo ol kyl pystykorva, mut ei puhasrotune, vaa siint löyty selväst saksapaimekoira piirteit, ainakii se tuntu oleva aika älykäs. Jotakii sen älykkyyvest kertoo sekkii, ett jos silt kysyttii, ”männääk huomen oravametsäl,” ni siint paikast se säntäs tuvast mäntävää kammarii ja pomppas seinä vieres olleel hetekal ja nous takajaloillee ja rupes nuuhkimaa siin seinäl naulas roikkuvaa kakspiippusta ja -hanasta haulikkoo. Sen jälkee se tul tyytyväisen takasii tuppaa ja käi makkaamaa kysyjä jalkoi vieree.

Johomukasestha siint aamul jatkettii ja haulikko haettii kammarist. Pithä sitä Teppoo vähä viritellä enne tuvast uloslähtöö sanomal, et ”niistähä nennäis, eihä noi likasel nenäl mittää oravii löyvy.” Siin samas Teppo voimakkaast ravist päätää ja selvä kunno tuhaus sielt nenäst kuulu. Jos samal viisii ko ruokailukuviois sano, jot ”eihä tuo kelpaa, niistä paremmi,” ni kyl se paremp ja kuuluvamp nenä tuhautus sielt irtos.                        

Teppo ol enne muuta hyvä oravakoira ja ensimmäise orava mie ammui Tepo haukust Hauka-vuore rinteel kasvanee kuuse latvast, ko mie oli Topi-settäi kans syksyl 1942 yheksävuotisen pääst miu ensimmäisel oravametsästysretkellei. Pienoiskivär ol sillo se miu assei ja hyvihä mie jaksoi sitä kantaa. Myöhemmihä mie kiinnostui linnuist ja oravii metsästämine jäi tykkänää miu tekemisist. Eikhä miustkii lienöö tult ns. luontoihmine!

Teppo tasoittuu

Teppo-koiramme oppi uusii temppuloi, tul rauhallisemmaks ja viisaammaks. Maailma meno alko kummikii näyttää muuta ko rauhaa viisautta. Alko nimittäi tuo talvsota joulu-marraskuu vaiheis vuon 1939. Ei kukkaa totisest tient, mitä tulema pittää. Meillekii Laurilaa ilmesty kaks nuorehkoo naista muutama lehmä kans Muolaast sottaa pakkoo. Pari päivä pääst hyö läksiit lehminee etteepäi, tiijä mihi. Ei myö kirvulaisetkaa saatu olla kotmaisemis kovi kauaa, ko meijäkii vuoro tul lähtee evakkotaipaleel.

Muistan ko eilise päivä, ko mie siin evakkoree kuormapääl pani lähtötuskissai lauluks: ”Mun isäin oli sotamies…”. En tiijä, mitä miu äiti, nuorin siskoi ja Topi-setä lie aatelleet siin kuormapääl miu laulustai, mut ne isot lumhiutaleet taivaalt alasleijillessaa varmast ymmärsiit!

Reel siint ajettii Sairala asemal, mist meijät lastattii härkävaunuu. Topi-setä läks takasii Ovaska kyllää, Laurilaa. Kaik kotelläimet ja Teppokii sekä kotirtaimisto jäivät sinne kottii. Härkävaunukii läks Sairala asemalt joskus yöpimmeyves koht tuntemattomii maisemii. Kamina lämmitti meit siin kylmäs kyyvis. Ko miul tul jano, eihä meil olt vettä, ja sitä pit sulattaa  lumest mukis kamina pääl. Tippa siint sanamukasest kielel vaa heru.

Uusia kyliä, uusia ystäviä

Junamatka päätty Siuroo, mis meijät siirrettii paikallise kirko sisätilloihi leppäämää. Sielt meijät tultii linja-atol hakemaa ja vietii Viljakkallaa jonku alakoulu tilloihi, mist meitä tultii viel saman iltan hakemaa Alase issoo, komiaa maalaistalloo. Alasel meitä karjalaisii koheltii oikei hyvi, emäntä ol ystävälline ja Antti-pojast tul miul oikei hyvä kaver. Antiltha mie liene saant lintuharrastuksee ens virikkee, ko hää näytti miul tervaleppää laittamaasa ja samast tervalepäst tekemääsä siihe paikkaa täysi sullautuvvaa tintil tarkoitettuu pönttöö.

Noit linnupönttöi o tult sittemmi usjoit tehtyy! Meijä poika Jarkko kerto, ett hääkii o tehnt ainakii 80 pönttöö! Tää ol tätä ”Mijoona, miljoona, miljoona pönttöä” aikaa, jota elettii joku aika sitte!

Kirvust tulliit isä ja Topi lopult sinne Viljakkallaa, mut ilma mikäälaisii kotelläimii, ja ilma Teppoo. Topi ol yrittänt lopettaa se siin meijä tuva lattial kuonost toisel käel pitämäl ja toisel pistoolil tähtäämäl, mut liipasime raksaus lie aiheuttant, ett Teppo sai nykästyks kuonoosa irt ja se säntäs tuva panko al, mihi Topi viel ol laukast pistoolisa kaks kertaa. Verta vuotavan Teppo ryntäs tuva ovvee vaste ja pääs ulos. Pihal ol jo ilmestynt sotilaita kivärit käsis ja hyökii yrittiit ampuu naapurtalloo koht tietä juoksevaa, vertavuotavaa Teppoo. Tuo tapahtuma jälkee meil ei olt ennää meijä Teppo-koiraa.

Tuhkarokkoo ja kuhhii

Siel Alasel olo jatku tuota uutta evakonelämää opetelles. Pääsiäise jälkee isk kyllää tuhkarokko ja kaik meijä nelä sisaruksist sen sai, mie viimisen. Pari viikkoo myöhemmi kaik miu siskoist pääsiit pois. Mie jäi vähä orpon poikan patviintummaa siint tauvist. Vähä ilahutti yhten aamun, ko tohtor tul siihe sängy luo ja kysäs leikkisäst: ”Mitäs se possu tääl pahnois röhnöttää?” Miust tuo ol oikee hauska tuoho saumaa. Miul tul varmastkii samas yhteyves tuo aikasemp possuarvaus Tepost mielee. Miul ei ennää olt Teppoo, ei ees valokuvvaa! Juhannukse tienois mie lopult pääsi saunaa ja isä ja äiti välis kumpyöräkiesseis kauniin kesäpäivän Hämmeekyrö Kierikkallaa Ollila talloo.

Ollilasskii meitä koheltii ystävällisest ja kaiki puoli hyvi. Isä ja Topi-setä pääsiit kokkeilemmaa Niukkase uko kutomii verkkoi ja ryssii Mahnala vesist. Kuhasaaliit olliit nii mahtavii, et kylä ukot ei olleet millokaa aikasemmi sellasii saaliita nähneet. Vennee pohjal näytti ollee nii paljo, ettei kukkaa oikei tahtont uskoo silmiää. Topi-setä ol Ollilas vietety talve oikei elementissää, ko hää sai kokkeilla tekemillää pilkeil Mahnala-selä kalasaaliita. Mahtavii ne olliit. Mut ei miustkaa hullummalt tuntunt, ko sai lasketella suksil niitä Mahnala seläl viettävii rinteitä Frans Emil Sillanpää talo lähiettäisyyvelt. 

Ei siel Hämeenkyrössäkkää olo jäänt kovi pitkäks. Karjalast lähteneihe evakkoje asiat pyrittii saamaa valtiovalla toimest mahollisimma nopiast ees jonkiimoisee kuntoo. Myökii, Laurilaiset, saatii ilmoitus, et meijä sijoituspaikka o Hyvinkää, jost myö saatii nii sanottu pika-asutustila. Sen nim ol Metsä-Jurva, pinta-alaltaa jotakii 52 hehtaarii, ja pelkkää messämaata, ei aariikaa peltoo. Se ol Hyvinkääkylä Ruhka-nimise talo rajanaapurin oleva paikka.

Kevvääll 1941, kouluje lukukauve päätyttyy myö sit päästii lähtemää Ollilast koht Hyvinkäätä. Aave ol sen ainoo Kirvust mukkaasaavu meijä hevose nim, ja sen hevose kyyvis myö ajeltii sässynöinemme lähimmäl rautatieasemal, mist myö sit tavaravaunus matkattii Hyvinkääl, Hango tavaralaituril. Siint sitä lähettii köröttelemää Hyvinkääkylä suuntaa tavvailtii ouvolt tuntuvii tieviittoi, kute Hyvinge Cementgjuteri. Hiekkatietä mäntii Helsinki-Hämeenlinna tietä Jalava nimise maalaistalo kohal, mist meijä pit kääntyy vasemmal. Noi viis kilometrii ajettii kapenevvaa hiekkatietä ja tulha se Ruhka talo sielt loppuje lopuks vastaa. Mut enne ko myö peril oltii, pit miu hypätä kärrikyyvist porttii tai veräjää avvaamaa 11, YKSTOIST, kertaa. Sellane se ”Laurila Tomi” ensimmäine tulo Hyvinkääl ol.

Meijä kesä tääl Hyvinkääl suju oikei mukavast, kesä ol lämmi ja aurinkoine. Mikäpä siin ol uimaa opetelles Vantaas Ruhka talo kohal. Miul ol talost takkaa Erkki, samaikäne poikakaveri ja Maija, häne vähä nuoremp sisko sekä lisäks viel Hyvinkää kauppalast Heikki Johansson nimine kaver, joihe kans kesä män oikei nopiast. Meil ol oikei rattosaa kaikelaisine temppuinee ja pulikoimista Vantaas päivät pitkät. Meijä koko perreel ol oikia piknic siin Ruhka pihanurmikol juhannuspäivän. – Mitähä sillo mahto olla herkkupöyväs siin nurmikol, en jaksa muistaa, mut sovajälkeistä pula-aikaaha sitä vietettii. – Tuost tapahtumast meil o tallel viel pari valokuvvaakii.

Takasii kottii!

Ihmeitä tapahtuu maailmas ja niipä tuollokii tääl Suomess. Rupes kuulumaa sellasii uutisii, jot se menetetty Karjala saatetaa saaha takasii. Toeksha se uutine sit pia muuttukii. Elokuu loppupuolel myö päästii lähtemää takasii Kirvuu, kottii, Laurilaa. Tuo kaik ol ko unta vaa., ei sitä mitekää voint käsittää. Miukii ajatukset pyöriit nii taas siel kot-Laurila maisemis, etten mie siint junamatkast muista mittää yksityiskohtasempaa. Sen tiijä, et isä ol käynt enne lähtöö Hyvinkäält Hämmeekyröst Ollilast ja Linnainmaa kartanost ostamas lehmii, kannoi ja yhe kuko.  Pithä meil olla tietyst jotakii elämise varal siel Kirvus.

Hiljane ol kylätie, ko Laurilaa tultii, eikä sisälkää oikei kotoiselt tuntunt. Ovvii ol vaiheltu kummallisest talos, ja jotkut ovist ol nahkasaranoil kiinnitetty ja vaikutti, ettei ne olleet ees aluperi olleetkaa Laurila ovvii. – Mut kot ol sentää sama ko se ol olt aikasemmikii. Päivä päivält kova siivoomise jälkee tuns olevaasa jällee oikees, omas kois

Arkiset askareet ne alkoit Laurilas. Syksy ol jo ehtint pitkäl, eikä lehmil eikä hevosel olt heinii tehty talveks. Sen takia ol kiire alottaa heinähommat mahollisimma pia. Navettarakennukse vieres kasvo pellos kulottunutta heinää, jota Topi-setä ja issäin alkoit hevospari vetämä niittokonnee kans kaatamaa.

Siel hää oottel – Teppo

Muutama ajokierrokse jälkee niitto ol siirtynt jo pello-oja reunaa ja Topi-setä vilkas sinne oja suuntaa ja eik sielt ojast kulottunnee heinäkorsii seast noust koira pää. Se käänty puolelt toisell korviaa höristelle ja ko Topi-setä kysäs, ett Teppok se siel o, nii että arvaa, mil vauhil se koira säntäs sielt ojast ylös ja sen riemul ei tutunt rajjoi löytyvä. Se juoks vuoro perrää isä ja Topi luo yritti tos innol työntää päänsä heijä kainaloo. Ajatella, ett se tuns meijät ja tul vuoro perrää meijä jokkaise luokse nuuhkimaa meitä iloisin ilmein. Ruokapöyvässäkkii, meijä siin istuisse käyttäyty samal viisii. Ei sen käyttäytymises olt mittää sellast, et ois tult mieleeet sil ois jäänt jotakii hampaakolloo niist tapahtumist ko meijä pit yrittää lopettaa sen elämä talvsova takkee. Ei mittää sinnepäikää. ”Taitaa ihmisel olla viel paljo opittavvaa!”

Sen verra Tepo käyttäytymisess kyl huomas muuttunee, et se ei ennää tahtont millää jäähä yksiksee kottii, ain se tahto päästä jonkuu perheemme jäsene seuraks. Yhtä asiaa Teppo ei sietänt, se ei antant ottaa kuonost kii. Liekö se muistant Topi-settäi viimeise ottee talvisova lähtövaihees, ko hää yritti lopettaaa sen siin Laurila tuva lattial? Tepo kuono pääl ol jäänt selvä ampumajälk, melko syvä kuoppa. Sitä sai kyl kevyest koskettaa sormepääl, eikä se siint olt moksiskaa. Oikeepuoleises pakaras naha al tuntu joku kova paukama, ehkä Topi-setä assee tai niie pihal kiväril ampuneie sotilai luot.

Koinvarjelija, vangivartija

Kummallissii asioit tapahtu siin aja männes etteepäi. Ko kyläl kerrottii meijä Tepo löytynee, ni myö saatii kuulla miu kummilt Aatila Saimalt, Saima Ovaskalta, et ko hää lottan ol käynt meil Laurilas kassomas, ett olliitko paikat takasiitulokunnos, ni siin pihal aita rappusil ol olt nii ärhäkkä koira, et miu kummii joutu perräytymmää pihal menost.

Toine meitä ihmetyttänt asja ol toisellaine. Töitä ol tavattoma paljo siin syksy lähetes ja vilja valmistues. Kirvus ol siihe aikaa paljo venäläisii sotavankei ja niitä käytettii apun maatilol viljakorjuuhommis. Niinpä meijäkii pihal ilmesty yhten aamupäivän kymmekunta mantteleihi pukkeutuneita vankei, jotka läksiit viljakorjuuhommii pellol. Ko tul ruoka-aika, ni näil vangeil ol laitettu siihe pihanurmel ruokailu, tuppaa ei mahtunt meijä iso kotiväe lisäks enempää. Ympyrämuotoo ol pantu penkit siihe nurmikol ja iso pata ol siin keskel ja kaik ruokatarpeet, samat ko meil siel tuvas. Ko mie oli syönt sapuskai, mie mäni ulos rappusil ja kasseli siint vankie ruokailuu, Teppo pyöri siin vankie ympäril ja seuras tarkast heijä tekemisiää. Sitt se ihmeelline asia tapahtu, en vieläkää ymmärrä, mitä varte, mut ilma mittää usutusta, kehotusta tai komentoo, Teppo tarras yhe vangi manttelihelmast hampaillaa kii, ko tää nous siint penkilt perunaa kurkottammaa sielt suurest paast. Teppo hellitti oteesa het, ko se peruna nappaaja istu penkil paikoillee. Muute ruokailu suju rauhallisest loppuu saakka ja työt jatkuit pelloil. Ei myö toruttu Teppoo tuost tempust eikä vangit mitekää reagoineet tapahtummaa.

Syksy eten hyvvää vauhtii ja koitti seipäil kuivunee vilja korjuu- ja puintiaika. Sillo meil alko selvitä se, mite Teppo ol selvint Laurila maisemis yl puoletoist vuuve aja. Ko myö oltii korjaamas seipäilt kuivunutta viljaa ni Teppo hääri valppaana siin seipää ympäril ja ol heti valmis syöksymää viimise viljaleppee irrottua alatapilt siihe seipää juurell maata voimakkaast haistelemmaa ja varmistammaa, ettei ykskää maholline myyrä pääst karkuu. Ja makupala löyvyttyy se ol siin samas jo Tepo vassas. Sil viisii Teppo hoitel oma sapuskaasa. Jos siin seippää juurel ei olt myyrää, ni kyl se Teppo pit huole, ettei siel syvemmälkää myyrii olt helppo olla, ko se vikkelil tassuil ol nopiast kaivant ne esil ja pureskelt ja nielt nii ko sill tapan ol.

Koulutielle, kästöihe parrii

Syyskuu alus mie aloti Huopatehtaa kansakoulus Kerttu Pohjalaise oppilaan alakoulu ensimmäise luoka. Se ol nii sanottu supistettu koulu. Eli meit ol siel ala- ja yläkouluoppilait samas luokas, siis varsi sekalaine seurakunta. Mut kyl kai myö siel jotakii opittiikii, vaik siel ol varsi tiivis tunnelma. Täst kertonee sekkii, et mie sai kipinä puutöihi kästyötunneil, joit käi koulul pitämäs joku asiaa ossaava Maamäen kyläst. Pithä niitä nikkaritaitoi kotonkii ruveta opettelemmaa ja siihehä tul hyvä mahollisuus, ko mie löysi neljätuuma lautoi meijä kujast.

Miul juolaht mielee, et pien mahakelkka ois sopiva kapine, ko talvkii ol tulos. No puukkosahal ne lauvat ol äkkii sopivin pätkin ja vasaral ja kattonauloil kassaa naputeltu. Tietyst kelka jalakset pit pyöristää etupäästää, jottei kelkka ois töksähelt mäkkee laskies tai sitä veettäis. Löytyhä sielt kujast pari pintelipätkää ja niist mie sai kelka jalaksii hyvät luistavat liukupinnat. Ja löyty siint kuja tolpa naulast pyykkinaruvahvuista paperinarruu kunno kieppi. Siint mie katkasi sopiva pätkä kelka vetonaruks. Tyytyväisyyvest hykerrelle mie siin kasseli luomustai ja kyl juttu tuntu onnistunnee oikei mainiost. Sinne kuja seinustaa vaste pystyasentoo mie nosti tuon aikasaannoksei uottelemmaa talve tulloo.

Elettii lokakuu alkupäivii ja sillo se yhten aamun se uotettu lumsae ol tosasja. Maa ol peittynt noi kymmenä senti vahvusel pehmiäl lumkerroksel ja kujaseinustalt se miu uus mahakelkkai pääs neitsytmatkallee.  Mie siin kotpihal piene kokkeilu jälkee läksi mahakelkkaa vetäe kävelemmää tietä pitki kenekää viel jälkkii jättämää tietä. Ja kyl lummee tulleet kelkajälet näyttiit ihmeellisilt, miu isse tekemä kelka jälet! Teppo ol tietyst jo mänös mukan, niiko se tahto ain olla. Miul juolaht mielee, jot Helisevä joe yläjuoksul Tamme pauni tai alempan jokvarres olt Naati Marti Mylly ja Saha voisiit olla sopivat käyntipaikat. Tultii kohtaa, mis päätös siint, et männääks Tamme paunil vai Naati sahal pit tehä. Siin teien risteykses päätökseks tul, et männää sahal ja myllyl käymää.

Teppokii pysähty siihe risteykse tuntumaa, mut läks het miu perässäi seuraamaa minnuu, mut kyl se välil pysähty ja tökkäs kuono syväl lummee ja kuuluvast haistel, et oiskoha siel mahollisest myyrä tai hiir popsittavaks. Kaunista kelka jälkee tul siihe myllytielkii. Ei myö viivytty kauaa siel saha ja mylly pihal eikä siel kylläkää olt mittää näkyvää toimintaa. Siin lumises maisemas Helisevä-jok vaikutti vähä synkä tuntuselt, vaikk sen ves ol tos kirkasta. Sen kauemppaa en mie malttant siin maisemass viipyy, ja nii myö oltii jo mänös takasii kottii.

Mikä sielt törröttääp…

Myö oltii Tepo kans jo lähel sitä kohtaa, mis mie jahkaili mänömatkal, ett kumpi tie myö valitaa. Ko mie vilkasi etteepäi, mie huomasi, et mänömatkal siihe risteysalueel miu jalajäle vieree ol kulottunee ruoho ja lume alt ilmestynt vinottai pystyss törröttävä penaalii muistuttava vähä isomp vihree-harmaa laatikko. En vielkää käsitä, mist miul väläht, et ota Tuomo se mahakelkka syllii ja tallaa mänömatkal tulleihi jalajälkii sen risteykse yl männessäis. Liekö miu suojelusenkelii miul tuon viisauve antant, nii mie ainakii uson täs tätä tarinaa kertoissai.

Loppu kotmatka suju kommelluksitta ja sisäl Laurila tuvas mie kerroi siint laatikost, ja miu settäi Ville ol käymäs koton lomal. Ko hää kuul, mitä mie kerroi, hää sano, jot männääs kassomaa, mitä siel oikee on. Pitkä aitariuku Ville käsis myö varovast lähestyttii sitä teie risteysaluetta. Paikal Ville rupes sil aitariu kärell tönkimää sitä näkyvis ollutta laatikoo hyvi varovast. ”Täähä o venäläine polkumiina!” hää totes ja varmast ties nii oleva. Varovast kulkie myö mäntii kottii ja siel koko pere sai kuulla millases paikas mie oli Tepo kans seikkailt.

Asiast ilmotettii Kirvus sijotetuil sotilasviraomaisil ja pikavauhtii pioneerirymä tul paikall. Toettii, ett Tuomo ja Teppo olliit kävelleet polkumiinakentän läpi kaks kertaa, ees–takasii, mänö- ja tulomatka! Ihmettelemistä riitti Laurila tuvas, ko tuo koko juttu ol saatu selvitetyks ja ilma minkäälaisii vammoi.  Nyt mie täs kaheksakymmentneljävuotisen oon kijoittamass tätä kokemaani, ja juuri TEPO ansiost. –”Onneks miu jalkai olliit tuolloi v. 1941 tuo verra pienemmät, jot ne mahtuit sinne polkumiinoje vällii!” Kyllhä se polkumiina näkyviitulo ol selväst Tepo touhui. Pien välpala ois tehnt Tepo mielest hyvvää ja siin kohass myyrä tuoksu tul Tepo nennää ja pien kaapasu siin kohass nost sen polkumiina pystyy. Laurila tuvas juotii helpottuneina äitini keittämä sumppikuppone noie pioneer-ryhmä poikii kans, ja elämä jatku seuraavin päivin nii ko ennekii.

Teppo ossaa käyttäytyy

Vaik Tepo pit hengiss pysyäksee tuon reilut puoltoist vuotta jahata myyrii ja hiirii, ei silt puuttunt hyvvii käytöstappoi tuvaskaa. Ko talo väk ol ruokapöyäs ja ol päästy jo iha loppuvaiheisii, ni Teppo ilmesty siihe pöyväs istuva tutu ruuva-antaja vieree istumaa ja nost kevyest etutassu siihe häne polvellee muistuttaaksee, et älkäähä häntä jätä ruuatta. Kohtha se Tepo lautane ol piripintanaa ruuatähteitä ja seuras uus vaihe Tepo ruokailus. Enneko se lautane pantii lattial, pyyveettii Teppoo sanomaa ”kova sana” ja kylhä sielt varmast tul ”hau”. Mutt jos ruokalautase antaja sanokii, jot eihä tuo kelpaa, sano kovempaa, ni kylhä sielt tul se kova HAU-kii ja ruuva popsimine voi alkaa.

Toiselaista Tepo käytöstä, vällei älykkyyttä se osotti täl taval. Jos siin tuvas illaistujaisis kysäs Tepolt,ett männääks myö huomeaamun oravii metsästämmää, ni hää läks siint paikast het viereise kammari ove kuonollaa avate sinne, hyppäs hetekall, nous takajaloillee seinää vaste ja alko nuuhkii seinäll piippu alaspäi riippuvaa haulikkoo. Tuo jälkee hää tul tuva puolel kysyjä luo, vilkas häntä silmii, heilautti häntääsä ja käi rauhallisest utelija jalkoi juuree leppäämää.

Teppoha ol erttäi hyvä oravakoira ja nii sitt seuraavan aamun se oravametsäl lähtö tapahtu. Topi-setä otti sen hauliko sielt kammariseinnält ja mie, Laurila Tomi, oti vast saamai pienoiskiväri olallei ja työnsi penniläiset, pienoiskiväri sen aja pienimmät panokset, tasku pohjal. Teppooha pit viel viritellä ja se käi tällei. Tepol sanottii, ett siulha o nenä rääs, ei tuollasel nenäl oravii löyvä, niistähä nennäis. Nii Teppo heilautti kuonoaa ja tuhautti nenästää selkee nenä niisto. Mutt jos hänel sano, jottei tuo kelpaa, ni tulha se kunno tuhauskii ja metsästysretk voi alkaa. Hyvvii oravametsästyspaikkoi olliit Helisevä-joe rinteet Kaalatokse takan ja Haukkavuore kuusikot. Tuolt Haukkavuore rinnekuusikost mie elämäi ensimäise orava sai tiputetuks penniläisell Tepo haukust. Nykysii miu aika männöö suurelt osalt oravii ja lintui kiikarointii ja aurngokuka siemenii tarjoomissee niil.

Toise kerra taipaleelle

Pari vuuve aikan kerkes maailmal tapahtuu monelaista, eikä pysyväst rauhast olt varmuutta. Miu isä ja äiti tuntuit aavistava jollai viisii tulevii aikoi jo siin vaihees, ko Teppo ilmesty sielt heinäpello ojast. Kuuli heijä jutteleva ja sanova, ett jos lähtee pittää uuvestaa evakkoo, Teppoo ei toista kertaa jätetä, vaa se otetaa mukkaa.

Ja toeksha tuo muuttu kesäkuus 1944, ko Neuvostoliito hyökkäys kannaksel pakotti kirvulaiset uuvestaa evakkoreisul. Kahtee hevoskärrii pakattii tärkeimmät kimpsut juhannukse aato aatton ja Topi-setä ja Elma-sisko ohjastamin hevosvaljakoin ja äitin taluttaman Lely-nimise lehmä sekä muu lehmäkarja kans lähettii Laurilast, miu syntymäkoistai uuvemma kerra evakkoo. Maamäe ja Aholakylä kautta matka jatku koht Rautjärvee ja Putikkoo. Teppo ol kiinnitetty hihnastaa Topi-setä ohjastama hevoskärrivaljako etummaisee reunatolppaa ja ylämäiss se tuntu ymmärtävä, et hänekii pit ottaa vastuuta kärrikuorma etenemisest, ainakii talutushihna kiriäl ja läähättäe kiel suust ulkon sitä ylämäkossuutta mäntii.

Matkateko suju tietyst hittaapuoleisest ja jossai tievarre maalaistalos myö saatii yöpyy. Äiti ol kerent viime tingas enne lähtöö leipoo muutama sekaleivä ja maito ja voiha olliit isse asjass meijä mukan koko aja, ett ei meijä tarvint nälkää matkal nähä. Ja kylhä se ”leipäressu”, keitettyy maitoo puotetut leiväpalat voinokeree kans, pit 10-vuotiaa poja vassa kylläsen. Ko myö oltii kulettu par päivää, myö tultii Rautjärve tienoil, Saimaa vesistö rannoill ja ies olkii nyt uuvelaine matkaamine.

Jalkasii, proomul ja viel junaskii

Par päivää myö sil paikal oltii ja uotettii, et meijät siirretää johokii proomuu, mill matkaa pit jatkaa. Ei totisest olt helppoo saaha lehmii kiipeemää sinne proomuu poikkittaisil kappeil listoil kolme neljä lanku levvyistä jyrkkää rappusiltaa ylös ja sit viel alas proomu pohjal. Hevoset kuorminee jätettii matkaamaa teitse etteepäi, niittä ei voitu lastata sinne proomuihi. Ei myö siin vaihees tiijetty, mis myö seuraava kerra tavataa. Äiti lehminee ja mie Tepo kans lähettii neljä proomu letkas jatkamaa evakkomatkaa Saimaa-vesil. Sitä myö ei tosiaa tiietty, mihi meitä oltii viemäs.

Auringo porottais siihe proomu keulaa sijottuneihe Tuomo ja Tepo pintaa sai aikaa sen, ett vast ikkää tervattu proomupinta tarras Tepo turkist melkosii karvatukkoi, jotka mie heiti Saimaa vettee lullimaa. Mut sit tapahtu se Saimaa seilailu pahin vaihe. Just ko myö oltii sen hiljasta vauhtii puksutteleva proomujono kans siin Olavilinna vuolaimmass ja kappeimmas kohas, ni eiks palopillit ruvenneet soimaa ilmahälytykse merkiks. Ko ne jälkpääss tulleet proomut heiluit puolelt toisell ja tuntu, jot ne rysähtäät siihe Olavilinna kappeiko kivseinää, ni kyl Tuomo ja Teppo tärisiit. Tuo pelotunne helpottu jo kuitekii, ko siin yläpuole sillapaikkeil sireni soitti, jott hälytys o ohi.

Onnellisin, ettei mitää pahempaa sattunt, meijä vesmatka jatku johokii Naarajärve paikkeil. Siel meijät majotettii johokii vanhaikottii tai johokii sellasee. Joka tappaukses siin laitokse piha-aitauksis kuleksi vanhalt näyttävii ukkoi ja mummoi ja heijä touhuumine tuntu jotekii kummalliselt. Tuol Naarajärvel myö viivyttii par päivää ja sithä myö saatii härkävaunuis jatkaa evakkomatkaa ja tulliitha Topi-setä ja Elma-siskokii hevoskuorminee sinne Naarajärvel. Ei meil tässäkää vaihees olt tietoo, mihi myö oikei ollaa mänös. Joka tapaukses Pönttövuore tunnelis, pilkko pimiäs tehty matka pätkä tuntu Tuomost ja Tepost vähä pelottavalt. Ko sit evakkojuna pysähty ja kuormaa alettii purkaa, ni asemarakennukses luk Kankaanpää. Ja just Kankaanpää tul olemaa meijä senhetkine sijotuspaikka.

Asemalt myö kulettii hevoskuorminee ja lehminee noi kymmenä kilometri päähä, Vihteljärvel, Kulhua-nimisee issoo maalaistalloo. Siel myö nukuttii yhe huonee lattial nii ko sillit suolas ja iha suureks yllätykseks lutteita ja torakkoi ol iha vilisemäl. Lopulline meijä sijotuspaikka ol pari kilometri pääs, kenkätehtailija Iisak Koskela omistama harmaa hirstorppa Moisio.

Saaha sitä riistaa pyytää…

Moisiooha se Tepo evakkomatkakii päätty. Tuon kesän mie paimenteli meijä lehmii maantie varsil ja Teppo ol usjast miu ratton siel omis touhuissaa. Sova jälkee messätyöt olliit Suomes kovas vauhis. Niitä töit tekkiit miehet joka talos. Yhten talven mie läksi miu settäi Ville ja Teppo-koira kans oravajahtii Suodennieme suuntaa. Ei meil oikei oravajaht kunnol onnistunt, liekö johtunt kiriäst pakkasest. Mut yllätys, yllätys. Ko myö oltii jo lähel Moisioo ja kulettii Ville kans väljähkös messäs avaraa polkuu, ni Teppo innostu haukkumaa yhe iso männy juurel vimmatust. Mie hiivi varovast yhe iso kuuse juurel nähhäksei, mitä siel männylatvas oikei on. No sielhä ol komia koppelo, eli naaras messo. Mie kysäsi hiljasel äänel Villelt, et saanks mie yrittää pinoiskivärilläi ampuu sitä messoo. Ville nyökkäs ja nii mie aloi tähätä siel männylatvas istuvaa lintuu. Sain varmaa sitä iso kuuse runkoo vaste pietyks pienarii nii tukevast, et se koppelo tulla mätkäht yhel laukauksel. Tuo koppelo on ainut ja viimine metsälintu, minkä mie o ampunt. Ko miu äiti sit laitto paisti siint koppelost, ni kylhä se hyvält maistu – Tepostkii.

Meijä lopulline sijoituspaikka ol Hyvinkää, nii ko se ol jo olt talvsova jälkeekii. Se ol nii sanottu pika-asutustila, mut se ol samal ns. kylmä tila, mikä tarkotti, ettei siel olt minkäälaisii rakennuksii, eikä neliöökää peltoo. Meijä Kirvus sijaint Laurila-nimine kot-tila ol v. 1936 saant Enso maatalousnäyttelyis kunniakirja, ko se ol olt sama Ovaska suvu isännöimän jo Kustaa Vaasa ja Mikael Agricola ajoist keskajalt. Vanhempai olliit tuoho aikaa Laurila isäntä ja emäntä. Sen takkii myö tahottii, et uuvest kot-tilast tulloo Jussilaurila. Myö asuttii välaikasest Kittelä-nimise maatalo yhes assuirakennukses ja sielt pari kilometri pääst käytii päivittäi Jussilaurilaa raivaamas ja rakentamas. Teppo ja Topi-setä olliit siel Kitteläs meijä mukan, nii ko ennekii. Yks Tepo tekemä keppone juolaht viel tuol ajalt mielee.

Nii ko jo Kirvus, Topi-settäi ol tääl Hyvinkäälkii innokas metsä- ja kalamies. Vantaajokkee lähel ko myö asuttii, ni siint ol nii helppo piipahtaa kevvääl joel piisamii rauvoll pyytämäs. Yhten lauantain Topi-setä vei taas pyyvykset Vantaa rantaa ja Teppo ol tietyst mukan. No koitti sunnuntaiaamu ja Topi-setä tais olla vähä kohmelos eikä heränt iha aikasii ylös. Mut Teppo ol teräkunnos ja läks hyvis ajoin Vantaalle tirkistelemmää, olik rautoihi jäänt mahollisest joku otus. Ja niipäs sit olkii. Yksis rauvoiss ol piisam jäänt kiipelii. Teppo ko ol jo nii mont kertaa näyttänt meil, mitä hää ossaa, ni seuraava temppu ei sitkää lie nii kummalline. Teppo tempas piisami rautonee suuhuusa ja säntäs siint oikopäätä meijä rappusii ettee. Ja kui ollakaa, Topi-setä token unepöpperöst ja män ulos rappusil haukottelemmaa. Samas silmäräpykses Teppo tempas maast piisami rautonee ja puotti sen Topi-setä varpail ja rupes kassoo killittämmää häntä silmii, ikkää ko sannooksee, et enk mie ookkii hyvä koira. Ja totisest sitä Teppo ol. 

Jouluks 1949 myö saatii Jussilaurila talo siihe kuntoo, jot myö voitii taas männä ihka ommaa kottii. Mie oli äiti ja Elma-siskoi kans aato-aattoiltan siivont meijä uuve koi joulukuntoo ja myö maattii lattial se yö, ko kaikk petikamppeet olliit viel Kitteläs.  Miu issäi Pappa ja Topi-setä olliit Tepo kans viel sen yö siell evakkotalos. Aamul heijä pit sit tulla kimpsunee ja kampsunee hevoskuorma kans KOTTII, JUSSILAURILAA.

Mut kui sit käikää! Tuon yön Teppo nukku viimise unneesa.  Liek hää ymmärtänt, et hää on jo tehnt sen minkä koira tehhä voip! Siin kärrikuorma pääl miu ja koko perree uskolline ystävä ja hengepelastaja sai viimise kyyvi kottii. Tepo viel lämpöne ruumis sai Jussilaurilas seuraavan kevvään viimise leposija, ko mie maa sulettuu kyynelsilmi kaivoi häne viimise leposija siihe iso kive vieree omenapuu juuree.

Kyyneleet silmis mie tääkii loppulausee kiruta. KIITOS TEPPO, ET MIE TÄS VIELÄKII OO!

Tuomo Ovaska

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuvat: luontoportti.com, et-lehti, pixabay

Tuomo Ovaska