Kertomus Kirvun seurakunnan vaiheista 1939-1949
Kertomus Kirvun seurakunnan vaiheista alkaen YH :n ajoilta 1939 päättyen Kirvun seurakunnan viralliseen lopettamishetkeen 31.12.1949.
Seurakunnan laajuus käsitti noin 64000 hehtaaria ja väkiluku oli noin 8500 henkeä.
Seurakunnan rakennuksiin kuului vuonna 1876 rakennettu kirkko, joka professori Heikki Klemetin tutkimusten mukaan kahtamoisristikkoineen oli ainutlaatuinen koko maailmassa, kellotapuli, kaksi pappilaa ja yksi kanttorila tarpeellisine ulkorakennuksineen ja hautausmaalla sijaitseva siunauskappeli.
Varsinaista seurakuntakotia ei ollut, mutta sellaisena käytettiin seurakunnan ja kunnan yhteisesti omistamaa kunnantaloa.
YH:n aikana ei siviiliväestöä evakuoitu pois muutamia vapaaehtoisia lukuun ottamatta. Sen sijaan Kirvuun evakuoitiin siviiliväestöä ja karjaa huomattavat määrät Raudusta ja Metsäpirtistä. Myös suomalaisia joukko-osastoja sijoitettiin paikkakunnalle. Mitään muuta erikoista ei YH :n aikana seurakunnan alueella tapahtunut.
Kohta sodan alettua vihollisen lentokoneet lentelivät seudun yllä. Vihollinen pudotti pommeja Inkilän ja Sairalan asemien seudulle. Eräänä yönä pudotettiin pommeja kunnan pellolle noin 300 m. päähän kirkosta ja noin 120 m. kappalaispappilasta.
Pommitusten peloittamana väestö alkoi siirtyä rautatieasemien läheisyydestä syrjäkyliin. Mitään suurempaa evakuointia ei tapahtunut koko sodan aikana. Vasta Moskovan pakkorauhan jälkeen alkoi viranomaisten toimesta pakkoevakuointi, vaikkakin esiintyi haluttomuutta pois muuttamiseen. Vanhukset ja sairaat oli tosin viety pois jo tammikuussa 1940. Käytännöllisesti katsoen kaikki väestö evakuoitiin pois.
Vain kaksi maanviljelijäperhettä jäi Kirvuun. Toinen, Holopaisen perhe oli paikkakunnalle hiljattain muuttanut. Tämän perheen valtiollisesta mielipiteestä ei oltu täysin selvillä. Toinen, Tuomas Munukan perhe oli vanhaa kirvulaista perua ja lukeutui porvarillisiin. Munukan perheen paikoilleen jäämisen syytä ei tiedetty. Kun kirvulaiset v. 1941 palasivat kotiseudulleen ei tavattu kumpaistakaan perhettä eikä heidän taloissaan merkeistä päättäen oltu asuttu pitkään aikaan.
Sodan aiheuttamat tuhot rajoittuivat verrattain vähiin. Kipeimmin ne tuntuivat ihmismenetyksien tähden. Laskettiin noin 250 kirvulaisen pojan saaneen sankarikuoleman rintamilla. Varsinkin Kollaan rintamalohkolla moni kirvulainen tapasi matkansa pään. Sankarihautaukset suoritettiin illalla pimeän tullen vihollisen lentotoiminnan lakattua. Siunausta varten piti kirkon kuoria laajentaa poistamalla kaksi penkkiriviä. Näin saatiin kuoriin mahtumaan 12 arkkua yhdellä kertaa. Viimeinen sankarihautaus tapahtui torstaina ennen Palmusunnuntaita 1940.
Siviiliyhteishautauksia ei ollut, koska siviiliväestön tappiot rajoittuivat aivan muutamaan henkeen.
Kirkolliset rakennukset säästyivät sodan tuhoilta. Yksityisten kärsimät rakennusvauriot jäivät noin 6-7 %. Näistä mainittakoon pommituksessa tuhoutunut Juho Pellisen nahkatehdas. Samoin osui pommi Inkilän aseman luona Juho Jantusen taloon tuhoten sen. Talon isäntä sai surmansa ja emäntä haavoittui vaikeasti. Samassa pommituksessa sai surman 10 sotilasta, jotka olivat taloon majoitettu.
Välirauhan aikana kirvulaiset oli sijoitettu Hämeenkyröön, Viljakkalaan, Suodeniemeen, Karkkuun, Mouhijärvelle, Kulloon ja Lavialle. Kirkkoherranvirasto siirrettiin monien sitkeiden neuvottelujen jälkeen Hämeenkyrön kappalaispappilaan ja sieltä myöhemmin kirkkoherran pappilan väentupaan, jossa oli parempaa tilaa sekä virastolle että sen hoitajalle. Seurakunnan kappalainen, rovasti Taskinen sijoittui ensin Viljakkalaan ja sieltä Karkkuun Pentin Huvilaan.
Suomalaisen luonteen rauhallisuutta kuvaa se, että seurakunnan kirkkoherran rovasti Juho Silvennoisen täyttäessä 50 vuotta keskellä kiireistä evakuointia, seurakuntalaiset tahtoivat näissäkin oloissa muistaa pappiansa ja hänen kunniakseen vietettiin Tampereella juhla.
Kun kesällä 1941 alkanut jatkosota poisti rajaesteet Karjalan kannaksella, alkoi myös kirvulaisia palata kotiseuduilleen. Ensimmäisinä palasivat kunnallisneuvos Tahvo Tahvola ja kunnansihteeri Juho Hatakka parin muun kirvulaisen kanssa. Elokuun 20. pnä saivat nämä miehet pitkästä aikaa katsella kotiseurakuntansa kirkkoa ja rakkaita syntymäseutuja. Vuoden 1941 aikana palasi noin 30-50 % väestöstä takaisin. Myös kirkkoherranvirasto muutettiin takaisin.
Näin laaja muutto heti takaisinvaltauksen jälkeen kävi mahdolliseksi, koska rakennusvauriot olivat vain n. 15 %.
Millaista oli Kirvussa kesällä 1941 heti takaisinvaltauksen jälkeen? Osa pelloista oli viljelty. Niinpä saatiin korjata huomattava kaali- ja kurkkusato. Ruista ja vehnää korjattiin myös jonkin verran. Heinää niitettiin lokakuussa nälkäiselle karjalle. Nälkä ahdisti ankarasti kirvulaisia niin kuin kaikkia. Ruoasta oli todella puutetta.
Elämää synkensi nälän lisäksi yleinen siivottomuus, mikä vallitsi kaikkialla. Kamreeri Juho Hatakka kertoo tästä asiasta näin: ”Siivous ja puhdistus oli aikaa viepää hommaa, sillä kaikki paikat olivat mitä suurimman lian ja roskan peitossa. Jokainen talo, ennen kuin siihen päästettiin asukkaat, puhdistettiin perusteellisesti. Puhdistusryhmä desinfioi kaikki rakennukset. Tämän jälkeen pesuryhmä pesi joka paikan.” Kirkosta hän kertoo: ”Kirkko oli mitä kurjimmassa kunnossa. Kaikki, mikä vain oli saatu irti, oli viety pois. Seinät olivat vain jälellä, nekin kovasti siivottomat. Risti kirkon tornista oli viety pois, se nähtävästi oli häirinnyt olemassaolollaan, koska kirkkoa oli pidetty vilja-aittana. Pappilat ja kanttorila olivat myös siivottomassa kunnossa.”
Toinen kirkon kelloista oli säretty tai särkynyt alas otettaessa, toinen riippui ehjänä tornissa.
Jälleenrakennustoiminta alkoi erittäin vireänä. Kunta palkkasi rakennusmestarin, joka valvoi myös seurakunnan rakennustoimialaa.
Kirkko korjattiin perusteellisesti sisältä ja ulkoa. Alttarin – urkuparvekkeen suunta, joka ennen oli itä-läntinen muutettiin nyt pohjois-etelä suuntaiseksi. Kirkon lattia ja penkit tehtiin uudestaan. Parveke, joka kiersi kirkon kolmella seinällä ja jota pitkin saattoi kulkea parvekkeelta toiselle, jaettiin nyt kolmeksi erilliseksi parvekkeeksi. Kaikki kirkossa maalattiin uudelleen. Voidaan sanoa kirkon tulleen entistään kauniinmaksi ja paremmin tarkoitustaan vastaavaksi.
Uudet urut tilattiin Kangasalan urkutehtaalta ja piti näiden 24-åänikertaisten urkujen valmistua Juhannukseksi 1944. Niitä ei kuitenkaan ehditty onneksi asettaa paikoilleen ennen Kannaksen suurta venäläishyökkäystä. Myöhemmin seurakunnan hoitokunta möi ne Virolahden seurakunnalle. Nyt palvelevat ne Virolahden kirkossa Jumalan seurakuntaa.
Pappilat ja kanttorila kunnostettiin jo vuoden 1942 alkupuolella. Ne tehtiin entistään parempaan kuntoon.
Siviilirakennukset olivat myös ryöstetty tyhjiksi. Niinpä oli viety kaikki irtisaatava kuten uunit, ikkunat, ovien saranat, lukot ja ikkunat. Mutta sitkeillä ponnistuksilla saatiin asunnot verrattain pian asuttavaan kuntoon.
Kun jatkosodan viimeinen vaihe alkoi Juhannuksen kynnyksellä 1944 annettiin viranomaisten taholta virallinen määräys evakuoimiseen 20.6.1944. Tällöin evakuoitiin suurin osa kirvulaisia takaisin kanta-Suomeen. Rintamalinjan vakiintuessa päästettiin osa kirvulaisia takaisin sadonkorjuutyöhön. Heinä-elokuun aikana palasi Kirvuun noin 2000 henkeä. Syksyllä rauhan tultua ja Kirvun jäädessä vihollisen puolelle evakuoitiin kaikki kirvulaiset pois. Heidät sijoitettiin Kankaanpäähän. Myös Honkajoki, Karvia ja Jalasjärvi määrättiin kirvulaisten sijoituskunniksi.
Myöhemmin kirvulaisia sijoitettiin lopullisiin sijoituskuntiin käsillä olevien tietojen mukaan seuraavasti: Orimattilaan n. 3000, Mäntsälään n. 1000, Kärkölään n. 800 ja Pukkilaan n. 250 henkeä. Kun Kirvun siirtoseurakunta lakkasi 1949 ja siirtokortit lähetettiin eri seurakuntiin, todettiin kirvulaisia asuvan lähes 150:ssä eri seurakunnassa ympäri Suomen. Uskollisia kirkolle olivat kirvulaiset sillä vain kolme henkeä pyysi päästä siviilirekisteriin. Hajallaan ovat todella Kirvun seurakunta-äidin lapset!
Kirkkoherranvirasto siirrettiin Kankaanpäähän kirkkoherran pappilaan. Orimattilaan tapahtui siirto v. 1945, ensin kirkkoherran pappilaan ja sieltä seurakuntakotiin, jossa myös Kirvun kirkkoherra, rov. Taskinen asui kuolemaansa asti, eli joulukuuhun v. 1947 asti.
V.t. kirkkoherraksi määräsi kapituli Orimattilan kappalaisen rov. Edvin Nousiaisen, joka vappuna 1949 siirtyi Jokioisten kirkkoherraksi. Tämän jälkeen hoiti virkaa Orimattilan nuorisopastori Edvin J. Laurema oman toimensa ohella. Kirkkoherranvirasto siirrettiin vuoden 1948 alusta kappalaispappilaan, jossa se sijaitsi viraston lopettamiseen asti.
Kirvun seurakunnan hoitokuntaan, joka annetun lain mukaan perustettiin kirkkovaltuuston tilalle, kuului vuodesta 1942 alkaen puheenjohtajana rov. Juho Silvennoinen, kunnallisneuvos Tahvo Tahvola, maanviljelijät Simo Ovaska ja Tuomas Lankinen.
Rov. Silvennoisen astuessa toiseen virkaan 1944 tuli hänen tilalle rov. Taskinen. Tuomas Lankisen muutettua Kankaanpäästä Orimattilaan hänen tilalle valittiin kamreeri Juho Hatakka.
Vuonna 1948 valittiin rov. Edvin Nousiainen rov. Taskisen tilalle, tämän kuoltua 1947 joulukuussa. Vappuna 1949 rov. Nousiaisen tilalle astui past. Edvin J. Laurema.
Kirvun seurakunnan lopettaessa toimintansa vuoden 1949 lopussa pidettiin lopettajaisjuhlia niissä seurakunnissa, joihin kirvulaisia oli pääasiallisesti sijoitettu. Pukkilassa, Mäntsälässä, Kärkölässä ja Orimattilassa aloitettiin juhlat juhlajumalanpalveluksella, joissa saarnasi jokin Kirvun entisistä papeista. Mäntsälässä rov. Kunnala, Orimattilassa rov. Silvennoinen ja muissa past. Paavo Telaranta saarnasi. Jumalanpalveluksessa käytettiin Kirvun messukasukoita. Varsinaiset lopettajaisjuhlat muodostuivat mieliinpainuviksi muistotilaisuuksiksi, joissa kiitettiin Jumalaa siitä siunauksesta, jonka Hän oli antanut seurakunnalleen Kirvussa. Orimattilassa oli yhteinen Herran Ehtoollisella käynti, johon osallistui n.600 henkeä. Piispa Ilmari Salomies oli mukana Orimattilassa järjestetyssä juhlassa. Hänen puheensa sisältö huipistui sanoihin: ”Me kiitämme Jumalaa siitä, että olemme kerran omistaneet Karjalan.” Lopettajaisjuhliin osallistui noin 4000 henkeä.
Ylläolevat tiedot on antanut Kirvun seurakunnan hoitokunta ja perustuvat tiedot silminnäkijöiden kertomukseen.
Orimattilassa 15 päivänä joulukuuta 1950.
Kirvun v.t. kirkkoherra Edvin J. Laurema.