Jevgenia Ivanovna Mazanova

Olen sukujuuriltani Krimin tataari. Tämä Mazanova on tataarisukunimi. Olen syntynyt 1932 Ivanovon alueella. Kotipaikkaani on 260 km. Moskovasta, Kovrovin kaupunki, jossa oli aikanaan paljon sotateollisuutta. Kylämme oli kaupungin ulkopuolella, iso kylä, monta sataa asukasta. Talot olivat vieri vieressä ja niitä oli varmaan useampi sata. Oli myös komea kirkko, kuten isoissa kylissä tapasi olla. Tietenkin minut kastettiin siinä kirkossa.

Kun sota alkoi, menin ensimmäiselle luokalle kouluun. Isäni oli sodassa, Berliinin rintamalla, ja sai useita kunniamitaleja. Veljeni puolestaan kaatui Baltiassa rintamalla. Isä palasi sodasta vuonna 1945 eikä päästänyt minua enää kouluun vaan piti mennä kolhoosiin töihin, kun ei ollut mitään syötävää. Sitten hän pani minut lasitehtaalle töihin; siellä valmistettiin lasipulloja, eri kokoisia, ja myös viiden litran lasipurkkeja. Kaikki valmistettiin käsityönä. Lasi kuumennettiin tulessa ja miehet puhalsivat sitä muotoon putken päässä, ja me juoksupojat ja –tytöt kannoimme niitä hehkuvissa lasiastioissa kiinni olevia putkia vaunuun, jossa myös paloi tuli, ja siellä lasi karaistiin. Olin silloin 11-vuotias. Lasitehtaalle oli 5 km matkaa ja se taitettiin jalan. Teimme töitä kolmessa vuorossa.

Kirvun kirkonkylän lähistölle 1947

Tänne Sairalaan muutimme, kun isä värvättiin muuttamaan. Porukkaa värvättiin muuttamaan, maksettiin hyvät rahat ja luvattiin asumukset. Kun kotipuolessa oli paha ruokapula, niin isä päätti, että muutamme tänne Sairalaan 27.2.1947. Parhaat suomalaisten talot olivat jo varattuja; porukkaa alkoi muuttaa tänne jo vuonna 1945. Meidät pantiin asumaan Kirvun kirkonkylän lähelle. Siellä oli 18 vankkaa taloa, ja jokaisen ympärillä kaunis puutarha. Meidän talo oli joen rannalla; siinä joessa oli ripeästi virtaava vesi. Valkoinen, kaksikerroksinen talo oli kukkulalla. Se ei ollut hirsitalo vaan lautarakenteinen.

Maata kaivettiin lapioilla ja kuokilla ja sitten rintamalta tuli joku hevonen, niin sitä saatiin käyttää peltotöihin. Me kylvimme jopa vehnää omaan tarpeeseen tontillemme. Sairalassa oli mylly, jossa jyvät saatiin jauhatettua. Se oli hyvä mylly, tuolla joen rannalla. Täällä oli siihen aikaan Zvjozdochka (Tähtönen) –niminen kolhoosi. Olimme siellä töissä mutta palkkaa emme saaneet, vaan työpäivät merkittiin kirjoihin.

Meitä oli perheessä silloin kaikkiaan kuusi lasta. Alun alkaen oli 7, mutta veli kaatui sodassa; hän oli syntynyt vuonna 1925. Kävimme kaikki kolhoosissa töissä, mutta palkkaa ei maksettu, vaan työpäivät kirjattiin ylös. Jos sitten jos kolhoosin tuotantomäärä ylitti suunnitelman, niin sitten työpäivien mukaan saatoimme saada viljaa ja maitoa. Pääasiassa kuitenkin teimme töitä ilmaiseksi. En toivo luojan suovan kenellekään sellaista elämää, kun ei ollut syömistä eikä juomista eikä mitään. Ei tiedetty edes, miltä sokeri tai valkoinen leipä näyttää. Se kolhoosi sijaitsi kolmisen kilometriä Kirvun kirkolta.  Pikkuhiljaa senkin elämä alkoi parantua.

Lypsäjänä sovhoosissa ja muutto Sairalaan

Sitten hallitus päätti, että kolhoosit yhdistetään yhdeksi isoksi kolhoosiksi (Triumf), ja että suomalaistalot puretaan ja meidän määrättiin muuttamaan Sairalaan.  Menin sitten sovhoosiin töihin ja olin 12 vuotta siellä lypsäjänä. Aluksi tosin tein kyntö- ja kylvötöitä. Osaan tehdä kaikkia maatöitä, hevosenkin osaan kengittää.  En saanut sen kummempia kunniamitaleita, mutta olin Leningradin läänin paras lypsäjä. Meitä käytettiin näytillä konferensseissa, joissa esiteltiin läänin parhaimpia työntekijöitä. Muutoin elämä ei ollut hääviä. Sielläkin palkkaa sai vasta vuoden lopussa, esim. 150 litraa maitoa tai vasikan tai possun. Näin ne palkat hoidettiin, kunnes sitten tuli sovhoosit. Nehän taisivat tulla vuonna 1961, ja sitten työläiset alkoivat saada jo rahapalkkaa.

Silloin siirryin rautateille töihin ja olinkin vaihteiden hoitajana 30 vuotta. Kun vaunuja siirreltiin, vaihteita piti aina kääntää. Ja talvella tietysti ne piti pitää puhtaana lumesta. Olin rautateillä vuoteen 1991 asti, jolloin pääsin eläkkeelle. Eläkkeeni on nykyään 21 000 ruplaa kuukaudessa; rautatiet nimittäin maksavat ylimääräistä eläkettä. Aluksi, kun 40 työvuoden jälkeen siirryin eläkkeelle, sain 6 000 kuukaudessa.  Eläke juuri ja juuri riittää jokapäiväiseen elämiseen. Toinen poikani on merimies ja hän tuo aina meriltä tullessaan runsaasti monenmoisia elintarvikkeita.

Elokuvia ja tansseja kirkossa

Oli meillä vapaata aikaakin nuoruudessamme. Kävimme tansseissa ja lauloin myös kuorossa. Se kokoontui Sairalan klubilla. Kirkonkylässä oli kirkko, mutta sehän sitten poltettiin ja sinne on pantu suomalaisten muistomerkki. Olemme nähneet ilmoituksen, missä etsitään patsaan päätä. Jaa, ettei ole vielä löytynyt. Kävin aikanaan siinä kirkossa usein elokuvissa ja tansseista. Siitä varmaankin Jumalan rangaistuksena on tullut tämä jalkakipu.

Lehmät olivat laitumella siellä kirkon suunnalla. Meillä oli aina kotona lehmä, lampaita, sikoja, ja viljelimme kaikenlaista omassa puutarhassa. Isä pani meidät aina töihin. Polttopuutkin pätkittiin justeerilla ja hakattiin kirveellä klapeiksi. Ja viljaa niitettiin viikatteella samassa rivissä miesten kanssa. Yritäpäs nykynuorille antaa vaikka sirppi käteen, niin eivät kyllä osaa tehdä sillä yhtään mitään.

Kun sitten menin naimisiin, muutin erilleen. Ja silloinkin pidin lehmää, aina 75 vuoden ikään asti. Minulla oli kaksi lehmää, 4 sikaa, lammas, kaneja, kanoja. Ja maidosta tehtiin voita, rahkaa, smetanaa. Kaikki tein itse. Kahdesta lehmästä tuli yli 40 litraa maitoa päivässä, joten sitä riitti myytäväksikin. Asuimme jo silloin tässä talossa Sairalassa. Lehmät olivat tien toisella puolella ratapihan vieressä vajassa, jota ei enää ole olemassa. Laitumelle lehmät vietiin tuonne opiston lähelle. Kaiken tämän karjanhoidon ohella olin tietysti töissä joka päivä.

Minulla on ollut 3 poikaa, joista kaksi jäljellä. Vanhempi poika syntyi 1959 ja on merillä. Tämä nuorempi tässä on invalidi jalastaan; lapsuudessa kävi haaveri. Mieheni kuoli 12 vuotta sitten.

Kirkko on, ystäviä ei

Venäjän nykytilasta en oikein osaa sanoa mitään muuta kuin että jos sota syttyy, niin voittajia siitä ei tule. Olen itse elänyt sota-ajan ja tiedän ne kauhut. Ja olen seurannut maailman tilannetta ja tiedän, että jos tulisi sota, niin kaikille käy huonosti. Nyt taistelevat Ukrainasta, ja nykysodankäyntihän johtaa napin painamiseen.

Täällä on nykyään kirkko, Mihaljovossa. Kävisin kyllä mielelläni siellä, mutta kun en pääse liikkumaan. Ja kun poika asuu Pietarissa, niin kukaan ei pysty kuljettamaan. Papin tunnen kyllä; hän on sangen nuori, varmaan vähän yli 30. En ole henkilökohtaisesti ollut hänen kanssaan puheissa, mutta tiedän näöltä.

Kaikki nuoruuden ystävät ovat kuolleet pois, minä yksin olen enää jäljellä. Ja asun tässä rähjäisessä talossa, joka on jo aikaa sitten määrätty purettavaksi. Tämä talo on rakennettu 1904, samaan aikaan kun asemarakennus. Tämä on laudoista ja talvella erittäin kylmä. Tässä asui aikanaan rautatieläisiä, neljässä asunnossa. Joissakin taloissa käy usein niitä suomalaisia, jotka ovat aikanaan asuneet niissä. Ja nykyasukkaat ovat ystävystyneet heidän kanssaan. Se, että asumme suomalaisten taloissa, ei ole meidän syytämme vaan hallitsijoiden. Muistan hyvin, kun sodan jälkeen tänne tuli suomalaisia katsomaan talojaan ja etsimään, olisiko joitakin heidän tavaroitaan vielä jäljellä. Heillehän oli annettu vain 24 tuntia aikaa jättää kotinsa ja kontunsa. Ei he varmaan ehtineet kerätä mukaansa juuri mitään. Ne oli hyviä taloja, kun olivat erillään toisistaan ja kukaan ei häirinnyt ketään. Kun taas tämä talo on neljän perheen talo.  Nyt tosin ei tässä enää asu ketään muuta, muut ovat kuolleet pois.

Tutut entisen Kirvun maisemat

Olen käynyt Inkilässä, Hakolahdessa, Ojajärvellä. Siellä Hakolahdessa oli komeita taloja järven rannalla. Muistan yhden talon, joka oli mäen päällä. Se on saattanut olla teidän isänne talo. Siellä oli aika paljon taloja siihen aikaan, mutta nykyään ei kuulemma yhtään mitään. Olen viimeksi käynyt siellä, kun olin vielä rautateillä töissä. Talot on sittemmin purettu ja materiaalit käytetty uusien talojen rakentamiseen. Erityisesti hirsitalot purettiin ja koottiin sitten uudelleen uudessa paikassa.

Aikanaan vanhempieni kanssa rakensimme 1950-luvulla Sairalaan talon puretun suomalaistalon materiaaleista, joka oli ollut lähellä kirkonkylää. Kuljetimme hirret traktorilla. Se talo oli joen toisella puolella, mäen päällä. Siellä oli kolme taloa mäellä. Kuka ensimmäisenä ehti, se purki talon, ja käytti materiaalit omiin tarpeisiinsa. Niissä suomalaistaloissahan oli aina kaksi pienempää huonetta ja isompi tupakeittiö. Me muutimme sen niin, että toisesta pienestä huoneesta tehtiinkin keittiö. Ja entisestä tupakeittiöstä tehtiin kaksi erillistä huonetta. Teidän taloissannehan oli aina kuisti, niin isä teki siihenkin taloon kuistin. Nykyään sitä taloa ei enää ole; se paloi poroksi.

Isäni oli kova kommunisti. Äiti oli taas rikkaasta suvusta. Jos hän ei olisi mennyt naimisiin isäni kanssa, niin varmastikin olisi vallankumouksen aikana joutunut Siperiaan. Äiti vihasi neuvostovaltaa koko ikänsä. Hän hymyilikin tosi harvoin. Me lapset ihmettelimme, että miten hän aina on niin totinen.

Rahalla saa ja hevosella pääsee

Muistan, kun saimme suomalaisilta hevosia sodan jälkeen. Isä kävi niitä hakemassa rajalta. En tiedä, ostettiinko ne vai oliko se jotakin sotakorvausta tai jotakin. Muistan yhden tamman, jonka nimi oli Venus. Ratsastin sillä monta kertaa aikamoista kyytiä, niin kovaa, että kukaan ei saanut kiinni. Olin nuorena aikamoinen huimapää. Pyörälläkin aina kaahasin kovaa, enkä osannut pelätä mitään.

Siskontyttö Ira kertoo, että Sairalan venäläinen nimi Borodinskoje tulee Borodin-nimisestä neuvostoarmeijan upseerin nimestä, joka kaatui täällä sodassa. Samoin Inkilän nimeksi pantiin Zaitsevo, myös upseerin mukaan. Tänne Karjalaan on mukava tulla Keski-Venäjältä, kun täällä on niin kaunis luonto.

Nykyään kaupoissa on hyvin tavaraa; kaikki löytyy, mitä tarvitsee, jos on rahaa. Poikani käy usein Suomessa, kun hänellä on siellä ystäviä, ja tuo aina reissuiltaan paljon tavaraa ja elintarvikkeita, esim. suomalaista voita ja kahvia. Viimeksi pyysin häntä tuomaan suomalaista maitoa, kun siellä on niin hyviä lehmiä, sellaisia isoja sarvipäisiä.

Muutto kirkolle

Pääsen muuttamaan uuteen taloon Kirvun kirkolle. Talo on lähellä kirkonmäkeä, valkoisella materiaalilla vuorattu kolmikerroksinen talo. Sain sieltä kaksion, kolmannesta kerroksesta. Olemme panneet paljon rahaa sen remonttiin. Ollaan vaihdettu sinne uudet vakuumi-ikkunatkin. Ovetkin piti vaihtaa ja katto korjata ja verkottaa. Lattioihin pantiin faneerit ja päälle linoleum. Kaakelit pantiin uusiksi ja sähköjohdot, myös sähkömittari ja vesimittari. Sergei, merimiespoikani on ostanut keittiön kalusteet, sohvan, eteisen kalusteet, jopa astiat; kaikki siellä on ihan uutta, joten mukava muuttaa syksyllä [2019].

Vanhaa taloa tuskin tulee ikävä, kun täällä on talvella niin kylmä. Täällä lämpöeristeet seinien välissä ovat valahtaneet alas ja seinät ovat tyhjät. Kattokin vuoti ja Sergei joutui tekemään tähän päähän taloa uuden katon. Tuolla toisessa päässä taloa katto vuotaa. Tämä toinen poikani, Aleksei, jää tänne asumaan. Sergeillä on Pietarissa ostettu asunto, myös lapsilleen hän on ostanut asunnot, hän kun on merimies. Ilman häntä en tietysti pystyisi muuttamaan uuteen asuntoon ja muutenkin tekisi toimeentulo tiukkaa.

Tuolla Mihaljovossa käy yksi suomalaismies, joka puhuu myös venäjää; hänellä on venäläinen vaimo, Ritka. Ritka on uskovainen ja järjesteli täällä jotakin uskonasioita. Mies on jo yli 70-vuotias. He tuovat vaatetavaraa kirkolle ja sieltä jaetaan tarpeessa oleville. Heillä on viisi lasta, jotka asuvat Suomessa. Tytär Jaana kävi täällä joskus ja jonkun verran puhui venäjää, vaikka äidinkieli lapsilla on suomi. Se suomalaismies on käynyt täällä useamman kerran kahvilla; Ritkasta en niin välitä, mutta se mies on oikein mukava. Hän oli ollut aikanaan Viipurissa töissä ja Ritka oli myös siellä ja hän oli haistanut, että hyvä mies lähellä. Miehellä tosin oli jo vaimo ja lapsia ennestään, ja hän jätti vaimonsa ja kolme lasta tämän Ritkan takia. Jätti talonsakin vaimolle; kertoi itse siitä minulle. Ja itse kuulemma asuu edelleen vuokra-asunnossa. Ritka on näyttävä nainen, yli 20 vuotta miestä nuorempi.

Tutut Kirkonkylän maisemat

Minulla oli aikanaan paljon ystäviä Kirvun kirkolla. Siinä ennen kirkkoa oli pitkä rivi taloja, joissa asui ystäviä. Ja kirkon alapuolella oli myös yksi talo. Ja järven rannalla oli yksi, joka tosin paloi ja sen tilalle on rakennettu uusi. Ja sitten oli erillisiä maatilojen päärakennuksia. Siellä oli myös yleinen sauna, oikein hyvä.

Siitä kirkon palosta en oikein osaa sanoa. Sehän tapahtui sen jälkeen, kun varuskunta oli jo poistunut Kirvusta. [Toim.huom. Jevgenia muistaa väärin: kirkko paloi jo vuonna 1978.] Varuskunnan aikana kylässä oli asiat hyvin. Heillä oli jopa torvisoittokunta, ja omat lääkärit ja kaikki. Varuskunnan lähdettyä siellä kirkossa tapahtui jotakin, en tiedä mitä, ja se paloi. Pitääpä kysyä yhdeltä tuttavalta, joka on asunut siellä kirkon liepeillä. Muistan vielä, että kirkon katolla seisoi ristit ja siellä oli kellotorni, jossa oli vahti.

Ottaisitteko nyt kuitenkin kahvia, olisi ihan suomalaista kahvia tarjolla. R: ei kiitos, ruoka odottaa kirkonmäellä jo. Ja muistoksi ja kiitokseksi kirja Kirvusta venäjän kielellä ja korvakorut.

J: Pistänkin nämä heti korviini, kun entisistä on kivet pudonneet.

Äitini muuten oli pitkäikäinen, hän eli 98-vuotiaaksi. Olemme perheessä kaikki aika pitkäikäisiä. Tulkaahan sitten käymään uudelleenkin, että saan tarjota kahvia, vaikka sinne uuteen asuntoon.

Käännös: Raimo Niukkanen