Jelena Anatoljevna Ivanova

Olen syntynyt täällä, Timofejevkan (Läylölä) kylässä vuonna 1952. Äitini vanhempineen siirrettiin tänne Kalininin alueelta. Äitini oli silloin vielä nuori tyttö. Se on varmaankin vuoden 1945 paikkeilla, tarkkaan en muista. Isovanhemmat eivät olisi halunneet muuttaa tänne, kun täällä oli kuulemma niin ankeaa, ei edes kiviä missään, tyhjää maata ja joitakin huonokuntoisia rakennuksia. He toivat mukanaan matkalaukussa kiviä, jotta niitä voisi käyttää säilönnässä painona, esim. hapankaalin tai sienten säilönnässä.

Kun he saapuivat tänne, he olivat todella hämmästyneitä nähdessään hyvät pellot ja metsät ja kivet ja kalliot. Ja heidät asutettiin Timofejevkan kylään. He olivat maatöissä, se ei ollut kolhoosi, liekö ollut sovhoosi.

Sitten äitini meni naimisiin. Isä oli sotilaspiirin esikunnassa töissä, ja he siis menivät naimisiin. Täällä oli hyvät maat, oli paljon kanoja, hanhia, myös heillä itsellään. Taloja rakennettiin itse ja osittain oli rakennuksia suomalaisten perua. Oli paljon mansikkaa, kaalia, turnipsia, paljon sarvipäisiä lehmiä, kaikkea oli.

Mutta sitten kaikki alkoi pikkuhiljaa rapistua neuvostovallan käsissä. Talotkin alkoivat rapistua, ne suomalaisten rakentamat talot, ja uusia ei rakennettu. Kyliä, kuten Timofejevka tai Dymovo (Ylikuunu), liitettiin yhteen, esim. Gorskojen (Nahkurila) kylään. Ja Timofejevkaan jäi jäljelle pelkkiä kivijalkoja. Ja se oli äidin kertomusten mukaan ollut kaunis kylä ja hyviä maatiloja. Mutta kun rakennuksista ei puutavaran puutteessa pystytty pitämään huolta, ne alkoivat rapistua.

Ja minä siis synnyin Timofejevkassa vuonna 1952. Asuimme siellä, kunnes minun ollessani 2-vuotias, muutimme Gorskojen kylään. Siellä kun asuimme, niin muistan, että vintillä oli paljon suomalaisia ikoneita. Olin vielä pieni enkä ymmärtänyt, mitä ne olivat. Ne oli maalattu kaarevalle laudanpalalle.

Sitten menin siellä kouluun, mutta ajat alkoivat muuttua. Ei saatu rahaa mistään ja elettiin hyvin köyhissä oloissa. Meidän perheessä nimittäin oli 13 henkeä, 11 säilyi elossa. Ja 7-vuotiaana minut pantiin lehmän alle. En halunnut alkaa kiskoa lehmää utareista kun pelkäsin lehmiä. Mutta äkkiä ne minut opettivat lypsäjäksi. Kesäaikaan sitten, kun ei ollut koulua, käytiin peltotöissä, mm. kaalia istuttamassa. Koulua kävin Inkilässä. Koulu oli siellä joen takana mäellä, suomalaisten koulu.

Elämä oli vaikeaa, ja meillä siskon kanssa oli yhteiset huopatossut ja kengät kahteen pekkaan. Perhe oli suuri ja köyhä. Äiti joskus sai ostettua käytetyn takin. Se oli liian iso, oli kasvunvaraa, ja siinä sitten liikuttiin. Jos oli kova pakkanen, niin meidät vietiin kouluun hevosella. Meillä ei ollut saunaa, mutta metsätaloussovhoosi rakensi Inkilään yleisen saunan. Sinnekin meitä vietiin välillä hevosella, kun meitä oli niin monta lasta. Muutenkin lapsia oli kylissä paljon ja koulu alkoi käydä pieneksi. Niinpä se koulu suljettiin, siitä tehtiin klubi. Ja meidät siirrettiin Mihaljovon kouluun. Se koulu oli juuri rakennettu ja siellä kävin kouluni loppuun vuonna 1964.

Haastattelija toteaa, että lähestymme jo nykyaikaa, mutta jos hivenen palaisimme taaksepäin: Kerroitte Jelena, että talonne vintiltä löytyi ikoneja.

-Juu, siellä niitä oli hyvässä järjestyksessä vintin nurkassa. Mihin ne sitten joutuivat, en tiedä. Me nimittäin muutimme toiseen taloon Dymovoon. En ymmärtänyt, että ne olivat ikoneja, mutta kuvat olivat erittäin kauniita. Olivat kuin kauniista kuvakirjasta, kuninkaita ja kuningattaria. Mehän emme uskonnosta tienneet mitään silloin. Olen saanut kasteen yli 40-vuotiaana, Viipurissa.