Nina Sergejevna Genze ja perhe

Tunnelma on leppoisa. Tarjolla on syömistä ja juomista. Jutellaan siitä, miksi haastattelijat ovat liikkeellä, kehutaan tulkin kielitaitoa ja pohditaan, onko kylällä ketään suomen kielen taitoista – tullaan tulokseen, että eipä taida olla.

 

Paikallishistoriaa

Heikki: Te varmaan tiedättekin, että asutte melkein arboretumissa.

Ekaterina: Tammi-, seetri-, lehtikuusilehto. Kyllä tiedetään ja ollaan siitä suorastaan ylpeitä. Vaikkakaan se ei enää ole niin hieno kuin lapsuudessani. Nyt se on päästetty huonoon kuntoon, pusikoitumaan.

Heikki: Tämän arboretumin on perustanut 1900-luvun alussa täällä kesäisin asunut herra Kosonen, talousneuvos. Hänellä oli täällä maatila, jonne hän tuli kesäisin; muuten hän asui Viipurissa ja oli puukauppias.

Ekaterina: Mikään ei ole siis muuttunut, puuta täältä myydään edelleenkin mutta tuoteta mitään. Kun me muutimme tänne, niin eivät nuo tammet kyllä vaikuttaneet silloin 70-vuotiailta. Voihan se olla, että kun niitä tammia on paljon vieri vieressä, niin niistä ei ole tullut kovin paksuja. Ne on istutettu suoriin riveihin, ja siitä näkee, että ne eivät ole itsekseen sinne kasvaneet. Mikäs tämän paikan nimi oli silloin?

Heikki: Maatilan nimi oli Niemelä. Tuohon Torajärveen menee tästä niemi, jossa kasvaa lehtikuusia.

Pavel: Sitten tuolla etäämpänä on tiilinen rakennus, olikohan se talli tai vastaava?

Heikki: Se oli Niemelän navetta.

Kaikki: Se on hyvin rakennettu, seisoo edelleen jämäkästi. Siellä on neuvostoaikana ollut maatalouskoneiden varaosavarasto. Katto kyllä alkaa olla vähän huonossa kunnossa mutta seinät ovat pysyneet hyvänä.

Heikki: Sodan aikana se oli kokoamispiste. Sinne tuotiin sodassa kaatuneet suomalaiset sotilaat ja naisten tehtävänä oli pestä ruumiit, panna arkkuun, ja sitten heidät lähetettiin kotiseuduilleen.

Pavel: Olen Lappeenrannassa nähnyt sankarihautausmaan, jossa on paljon kaatuneita kirvulaisia ja sairalalaisia.

Ekaterina: Niin tällä Kososella oli siis kesäpaikka täällä?

Heikki: Kyllä, mutta kun hän oli herrasmies-maanviljelijä, niin varmastikin hänellä oli täällä tilanhoitaja.

Ekaterina: Kai hänellä sitten oli iso talokin jossakin täällä?

Heikki: Katsotaanpas kartalta. Niemelän tila näkyy ja Niukkasen tiilitehdas. Lähetän tämän kartan teille sähköpostitse.

Kaikki: Me näimme aikanamme sen tiilitehtaan ja se rapistui silmissämme. Sanoivat, että sen tehtaan tiilillä oli parempi lämmittää uunia kuin rakentaa taloja. Bensa maksoi siihen aikaan 3 kopeekkaa litra, niin tiilet kastettiin bensaan ja ne paloivat puoli vuorokautta. Polttopuu oli kalliimpaa.  Ne tiilet olivat niin huokoisia, että eivät olisi kestäneet seinissä. Meillä ei kyllä tarvinnut tiiliä polttaa, kun isä oli metsänhoitaja.

Pavel: Ninalle on vaihdettu lonkkanivel Viipurissa puoli vuotta sitten. Hän kaatui puutarhassa ja lonkka murtui. Hän joutui makaamaan siellä yli kaksi tuntia, kun ei ollut kännykkää mukana, vaikka olemme koko ajan jankuttaneet, että se pitää aina olla mukana. Mutta nyt hän pääsee taas jo liikkumaan. Näytänpä tuosta kartalta, missä olen syntynyt; tuolla Mihaljovon järven rannalla.

Mistä tultiin, minne asetuttiin

Nina: Olemme asuneet täällä 1945-vuodesta lähtien. Oltiin kyllä 1940-vuonnakin täällä, mutta meidät evakuoitiin sodan alta ja vietiin Udmurtiaan. Sodan jälkeen v. 1945 palasimme tänne takaisin ja asun edelleen täällä.  1940-vuonna muutimme tänne Donbassin alueelta Ukrainasta. Olen ollut ammatiltani opettaja ja ehkä puhun vähän liian kovaa. Opiskelin opettajaksi Leningradissa, Hertzenille nimetyssä pedagogisessa instituutissa.

Pavel: Me asumme Viipurissa; tulimme vain tänään käymään täällä sisaren luona. Tulimme myös Talin kautta, kun suoralla tiellä on remontteja.

Nina: Juhanilta [Junna] saitte tiedon minusta, eikö niin. Olemme tuttuja jo 1990-luvulta ja olemme käyneet heillä Imatralla kylässä. Elämä on kyllä kovasti muuttunut tänne muuttomme jälkeen. Tosin suomalaisia taloja ja erityisesti kivijalkoja on edelleen pystyssä. Silloin vuonna 1940 olin vasta 3-vuotias ja asuimme aika vähän aikaa täällä, joten en juurikaan muista siitä ajasta mitään. Sota alkoi kohta heti tänne muuttomme jälkeen ja meidät vietiin pois. Kun sitten muutimme takaisin vuonna 1945, niin siitä ajasta kyllä jo muistan paljon. Vanhempani eivät olleet käyneet kouluja. Äiti oli kotona ja isä metsänhoitaja. Isä oli invalidi, menetti Stalingradin taistelussa oikean kätensä ja vasemman jalkansa. Hän teki hevosella tarkastuskierroksia metsässä, eli valvoi, ettei metsää hakattu vääristä paikoista.

Koulunkäyntiä

Heikki: Kävitte molemmat koulunne täällä? Missä koulutilassa?

Nina, Pavel, Ekaterina: Mihaljovossa [Sairala] käytiin. Siellä oli aluksi puurakenteinen suomalainen koulu. Se oli L-kirjaimen mallinen rakennus. Mutta se paloi ja tilalle tien toiselle puolelle rakennettiin suuri ja korkea venäläinen koulu. Sodan jälkeen koululuokat olivat pieniä. Sitten ruvettiin siirtämään ihmisiä tänne mm. Kirovin, Kostroman, Ivanovon ja monelta muulta alueelta ja he saivat asuttavakseen suomalaisilta jääneitä taloja. Sitten koulussa lasten määrä kasvoi erittäin suureksi. Kun tuli porukkaa lisää, alettiin viljellä peltoja ja kasvattaa lehmiä. Ja pikkuhiljaa kolhoosit alkoivat kasvaa. Niitä oli sangen monta. Isä taas oli metsätalousyhtymän leivissä, joilla ei ollut kolhooseihin minkäänmoista suhdetta. Täällä Sairalassa oli Kiroville nimetty kolhoosi, Maslovossa (Matikkala?), 8 kilometrin päässä täältä oli ”Kunnia Sankareille” -niminen kolhoosi. Sitten myöhemmin Hrushshovin aikana kolhoosit yhdistettiin ja tuli tilalle isoja sovhooseja ja täällä oli ”Triumf”-niminen sovhoosi.  Vuoksenrannassa oli ”Lazurnyi”-niminen. Suurissa sovhooseissa asiat alkoivat mennä huonommin kuin aiemmin pienemmissä kolhoosiyksiköissä.

Heikki: Mitenkäs jatko-opinnot täällä käydyn koulun jälkeen?

Nina: Täällä kävin 10 luokkaa ja sitten menin Viipuriin opiskelemaan pedagogiseen instituuttiin. Sitten instituutti siirrettiin Leningradiin ja piti muuttaa sinne. Sitten palasin opettajaksi paikalliseen kouluun, opettamaan mm. nuorempaa veljeäni. Tämä sanoi, että en kyllä sisartani ala puhutella Nina Sergejevnaksi. Hän oli matematiikassa oikein hyvä. En kyllä itse opettanut häntä.

Heikki kertoo kirvulaisten tekemistä kyläkirjoista ja isovanhempiemme asuinpaikoista, kivijaloista. Todetaan että talot olivat etäällä toisistaan ja niitä on vuoden 1944 jälkeen purettu ja siirretty lähemmäs toisia taloja. Ekaterina toteaa, että jos meidän taloihimme olisi asutettu venäläisiä, niin ne varmaankin olisivat säilyneet.

Varuskunnan vaikutus

Heikki: Millä tavalla ilmapiiriin vaikutti varuskunnan tulo?

Ekaterina: Sen takia minä synnyin maailmaan. Isäni palveli siellä. Hänet kutsuttiin Kazakstanista palvelukseen. Hän oli etninen saksalainen Ivan Genze (Henze käänt.huom.). Ja täällä hän löysi Ninan ja he menivät naimisiin. Sotilaiden vaimot tekivät töitä opettajina, kaupan myyjinä, lastentarhan opettajina, opettivat lapsille musiikkia, vieraita kieliä. Kotona saksaa puhui vain isä; puhelimessa, ei meille. Kun varuskunta sitten suljettiin, niin olin jo iso.

Nina: Varuskunnan lähtö ei vaikuttanut kylän elämään mitenkään. Tosin sotilaille oli hyvät kaupat, joissa oli paljon tavaraa, kun meidän kaupassa Sairalassa ei ollut juuri mitään.

Ekaterina: Isä, Ivan Genze oli täällä vain suorittamassa asepalveluksen. Sitten hänet vuonna 1962 värvättiin Kuubaan. Eli hän tuli Kazakstanista Kirvuun ja Kirvusta Kuubaan. Ja sitten takaisin tänne ja sitten taas Kazakstaniin.

Nina: Vuonna 1964 muutimme Kazakstaniin ja vuonna 1978 palasimme tänne. Naimisiinmenon jälkeen mies vei minut Kazakstaniin. Ja sieltä palattiin tänne Ladan romulla, lapset mukana. Vanhin poika oli 14-vuotias.

Ekaterina: Äiti oli kertonut, että Karjalassa kasvaa maassa marjoja ja me emme ymmärtäneet, miten maassa voi kasvaa marjoja, jopa mansikoita. Kertoi, että metsissä elää hirviä ja me tiesimme vain lehmän. Hän tosin unohti kertoa, millaisia hyttysiä täällä kasvaa.

Arkielämää

Heikki: Milloin syntyivät yhteydet entisiin kirvulaisiin?

Nina, Ekaterina, Pavel: Joskus 1989-1990, kun Neuvostoliitto alkoi hajota.

Ekaterina: Kuultiin kertomuksia, että oli käynyt suomalaisia ja olivat itkeneet talojensa paikoilla. Muistan äidin, kun palasimme Kazakstanista tänne, miten hänkin itki nähtyään entisen talonsa.

Pavel: Se talo, jossa synnyin, on yhä olemassa. Se on noin 5 kilometrin päässä täältä Vuoksenrannan suuntaan. Sieltä tultiin tänne jalkaisin kouluun. Oikopolkuja pitkin matka oli ehkä 3 kilometriä. Talvella, kun järvi oli jäässä, oikaistiin jään poikki. Minkäänlaisia koulukuljetuksia ei ollut. Joskus isä vei hevosella, jos oli siihen suuntaan menossa.

Heikki: Minkälaisia muut koululaiset olivat, oman veljen lisäksi?

Nina: Pääasiassa lapset asuivat varsin kaukana koulusta. Sodan jälkeen oli kova pula vaatteista ja jalkineista. Ja ruuastakin oli kova pula, että ilman omaa lehmää ei oltaisi pärjätty. Ja koululapset olivat kurjissa vaatteissa ja jalkineissa ja nälissään. Kouluruokailua siihen aikaan ei ollut. Otettiin evääksi paistettua perunaa kouluun, joskus porkkanaa, leipä oli leivottu viljan kuorista, kun ei ollut oikeita jauhoja. Oli vähän synti kysyä lapsilta, miten koulu menee, kun oli niin paljon muita ongelmia. Kyllä ne kuitenkin jotenkin pärjäsivät ja kävivät koulun loppuun. Niinhän minäkin, samalla tavoin puutteessa eläneenä, sain kouluni käytyä ja pääsin opiskelemaan ja sain ammatin.

Heikki: Tapaatteko vielä entisiä koulutovereita täällä?

Nina: No ei kyllä sellaisia, joiden kanssa olisi oltu samalla luokalla. On kyllä ystävättäriä pari, toinen 86-vuotias ja toinen vielä vanhempi, mutta he eivät käyneet meidän koulua vaan ovat muuttaneet muualta tänne. Täällä ei ole ketään, joka olisi asunut täällä vuodesta 1945 asti. Samalla luokalla olleet ovat varmaankin muuttaneet pois tai sitten jo kuolleet.

Heikki: Entäpä sitten omat oppilaanne, tapaatteko heitä täällä?

Nina: Enpä juuri. Kylillä joskus näkee, mutta ei tule oltua tekemisissä. Hekin ovat kaikki jo mummoja ja vaareja.

Heikki: Meidän kuljettaja, Natasha on koululla käsityönopettajana

Ekaterina: Hänen sukunimensä on Kolotilova; nimi on kyllä kyliltä tuttu.

Uskonelämää

Heikki: Mitenkäs kun uskonto oli siihen aikaan täysin kielletty? Yksi rouva kertoi, että hänen kylässään tiedettiin olleen vain yksi uskovainen, vanhauskoinen. Ja nyt ensimmäistä kertaa 70 vuoteen Kirvussa on kirkko ja oma pappi.

Nina, Pavel: Juu, kirkko on tuolla Mihaljovossa. Uskontokin on nyt palannut. Kyllä meidän äitikin uskoi, vaikka minä sanoin hänelle, että Jumalaa ei ole, kun koulussa opetettiin niin. Vanhempamme ovat Orlovin alueelta, keskivenäjältä kotoisin. Meillä oli aina ikoni kotona ja mummo oli uskovainen.

Heikki: Meille on kerrottu, että neuvostoaikaan jotkut kävivät salaa kasteella Viipurissa.

Nina: Juu, näin oli. Mutta siitä ei saanut kenellekään puhua sanaakaan, ei tähän tapaan kuin mitä me nyt juttelemme. Kyllä sitä käytiin kasteella ja käytettiin lapsia myös.

Ljudmila: Meidän mummo vei meidän lapsen salaa kasteelle; lapsella oli pioneerihuivi kaulassa. Jos koulussa olisivat saaneet tietää, niin olisi ollut huono juttu.

Ekaterina: Meidän perheessä meitä ei pantu pioneereihin, ei komsomoliin eikä puolueen jäseneksi. Opiskelemaan kyllä sentään pääsi ilman puoluekirjaakin. Olisi se ehkä auttanut, jos olisi ollut kunnianhimoa päästä tärkeimmille paikoille. Johtavaan asemaan ilman puoluekirjaa ei päässyt.

Nina: Koulun johtaja kysyi minulta kerran, olenko puolueen jäsen. Vastasin että ei. Hän, että miksi? Sanoin, etten tunne tarvetta. En muuten ollut komsomolissakaan. Johtaja sitten, että haluaisin, että liittyisitte puolueeseen. Ja tekisin teistä varajohtajan. Minä siihen, etten halua varajohtajaksi enkä puolueeseen. Tämä tapahtui Kazakstanissa.

Pavel: Sitten 90-luvulla johtajat heittivät puoluekirjansa roskiin ja käyvät nyt kirkossa. Minulla ei käsi nouse tekemään ristinmerkkiä kirkossa, kun lapsuudessa sitä ei opetettu. Tiedän, että on jotakin korkeampaa voimaa, mutta ristinmerkkiä en pysty tekemään.

Heikki: Meillä on vielä paljon kysymyksiä, mutta ehkä voimme tulla käymään joskus toistekin.

Nina: Tervetuloa, oikein mieluusti, vaikka heti huomenna tai jatkamme tänään.

Tervetuloa uudelleen

Todetaan, että kirkonmäellä suomalainen siivoustalkoojoukko on tehnyt töitä koko päivän ja kun heillä on valmista, niin haastattelijat ja talkoolaiset lähtevät Suomeen päin. Raimo tulee heinäkuussa talkoojoukon mukana uudelleen ja hänet toivotetaan tervetulleeksi Genzelle.

Nina: Jos haluatte tulla silloin käymään, niin tervetuloa. Jos haluatte puhua Sashan tai Katjan tai Tatjanan kanssa (Sashan, poikani vaimo), he kaikki ajavat autoa. Voivat viedä teitä, minne tarvitsee. Jos voimme olla teille avuksi, niin teemme sen mielellämme. Autokin on nelivetoinen, että sillä pääsisi aika hyvin mihin vain.

Heikki kertoo, että kirvulaiset tulevat käymään yleensä myös marraskuun alussa, kun on Pyhäinpäivä. Se on aina marraskuun ensimmäinen lauantai. Sytytetään kynttilät hautausmaalla ja pidetään hartaushetki. Tullaan aina säännöllisesti myös touko- ja heinäkuussa heinänniittoon.

Pavel ja Ljudmila kertovat olleensa Tampereella hautuumaalla Pyhäinpäivänä ja siellä oli tosi paljon kynttilöitä. Heidän lapsenlapsensa asuu Tampereella, koska on suomalaisnaisen kanssa naimisissa.

Vaihdetaan pienet lahjat ja sitten lähdetään kävelylle tammilehtoon, entisen arboretumin alueelle, josta vihainen vartija yrittää häätää meidät pois.

Kääntäjä/tulkki: Raimo Niukkanen