Andrei Rafailovich Pyregov

Andrei Pyregov, syntyi vuonna 1966 Inkilässä ja asui viimeksi aseman lähellä Matti Ilmari Hämäläisen sepänpajan paikalle rakennetussa venäläisessä talossa (Hämäläisen ja Loikkasen talojen välissä), jossa ei ole asunut suomalaisia. Andrei kirjoitti tiivistetyn elämänkerran ”Kirvu vuoden 1944 jälkeen” –hankkeen käyttöön, käännös Raimo Niukkanen.

Synnyin Inkilässä 3.11.1966. Muutin pois vuonna 1974 yli 1000 km päähän, mutta edelleen aina tilaisuuden tullen haluan palata Inkilään.

Isäni oli Pyregov, Rafail Vasiljevich, synt. 22.11.1938. Kuten monet muut neuvostoliittolaiset, niin isänikin muutti tänne 1950-luvun alussa Kirovin alueelta osallistuakseen suomalaisten maiden hyödyntämiseen ja uusien tuotantolaitosten perustamiseen. Hän oli käynyt teknisen oppilaitoksen ja armeijan vuonna 1956. Heti armeijan jälkeen hän palasi Inkilään. Hänen oppipätevyytensä oli ”rautatielinjamestari” ja hän pääsi töihin rautateille. Valitettavasti isäni kertoi minulle sangen vähän elämästä Inkilässä ennen menoaan armeijaan; pääasiassa vain suomalaisten järvien ja metsien kauneudesta, kaloista, eläimistä.

Äitini Popova, Valentina Pavlovna, synt. 03.08.1937, sai myös komennuksen Inkilään käytyään Arkangelin pedagogisen instituutin. Hänestä tuli paikallisen lastentarhan opettaja ja musiikkivastaava.

Kun isäni vanhemmat aikanaan muuttivat Inkilään, heille annettiin asuttavaksi suomalaistalo lähellä tasoristeystä kallion takana. Vieressä oli suurempi suomalaistalo, jota käytettiin kyläklubina ja siellä kävi aina paljon kylän asukkaita. Jo ennen syntymääni tämä rakennus paloi. Nyt sillä paikalla ei ole oikeastaan mitään. Eräs vieraspaikkakuntalainen halusi rakentaa huvilan klubirakennuksen kivijalalle, mutta rakentaminen jäi pelkäksi aikomukseksi.

Vanhempani tutustuivat 60-luvun puolen välin paikkeilla ja minä synnyin 3. marraskuuta 1966.

Heti syntymäni jälkeen, 24.11.1966 vanhempani solmivat avioliiton Borodinskojen (Sairala) kylän kyläneuvostossa. Häät pidettiin Inkilässä ja vanhempieni mukaan häävieraita oli sangen paljon, sillä kaikki tunsivat äitini, koska hän oli töissä lastentarhassa. Hyvin monet tunsivat myös isäni, joka oli rautateillä töissä; rautatiehän oli tärkeimpiä kylän elinvoiman lähteitä.

Äiti kun oli lastentarhassa töissä opettajana ja musiikkikasvattajana, niin minäkin pienenä olin melkein koko ajan siellä äidin kanssa myöhäiseen iltaan.

Rautatieläisiä kahdessa polvessa

Isäni oli rautatien huoltopäällikkö Sairala-Hiitola –osuudella. Hänen alaisuudessaan oli työryhmä, jonka vastuulla oli radan kunnossapito eli kiskojen ja ratapölkkyjen vaihto ja muut korjaukset, jotta henkilö- ja tavaraliikenne tällä rataosuudella olisi turvallista. Työpäivän pituus vaihteli kovasti, sekä isällä että työryhmällä. Työpäivä alkoi varhain aamulla ja saattoi päättyä vasta hyvin myöhään illalla. Työkaluvalikoima ei ollut suuri, mutta niillä piti pärjätä. Lisäksi käytössä oli resiina, jolla liikuttiin rataa pitkin. Työpäivä oli vähintään 8 tuntia ja palkka melko matala, mutta rahat juuri ja juuri riittivät.

Siihen aikaan palkat olivat varsin pienet, sekä kylässämme, että koko Neuvostoliitossa. Äiti teki kahta työtä, lastentarhan opettajana ja musiikin opettajana. Hän lähti aina varhain aamulla töihin ja palasi vasta myöhään illalla. Joskus vanhempani jättivät minut vanhalle mummolle naapuriin, joka jo vaippaiästä lähtien hoiti ja ruokki minua, kun vanhempani joutuivat olemaan kaiken aikaa töissä. Isä ansaitsi äitiä enemmän, mutta hänkään ei koskaan kieltäytynyt lisäansioista pitääkseen perheen ja talon kunnossa.

Kun isäni tuli Inkilään, rautatieyhtiö myönsi hänelle asuttavaksi suomalaisilta jääneen talon. Talo oli hyvässä kunnossa, se oli lämmin ja tukeva, hyvät lattiat ja leivinuuni, jossa äiti aina leipoi kala- ja marjapiirakkaa.

Paikallinen luonto oli hyvin antelias. Jo pienestä pitäen kävimme vanhempiemme kanssa sieni- ja marjametsällä. Isä kuljetti minua mukanaan myös järvillä. Usein jouduimme kävelemään 10-15 km ja soutamaan järvien yli, yöpymään metsässä useampia öitä peräkkäin, jotta sitten pystyimme palaamaan kotiin runsaan saaliin kanssa. Repussa kalojen lisäksi tietysti piti kantaa kalastustarvikkeet, kumivene ja teltta.

Kotitarvekarjaa ja kauppoja

Ruokatavaraa kylässämme myi vain yksi kauppa, joka oli mäen päällä, tasoristeyksen lähellä. Se toimii edelleenkin samassa paikassa, ja lisäksi myöhemmin avattiin kauppa rautatieaseman rakennukseen.

Inkilässä oli 60-70 –luvuilla monissa taloissa karjaa (lehmiä, sonneja, vuohia, lampaita, ankkoja, hanhia jne.). Kylässä oli oma paimen, joka sai vähän rahaa niiltä, joilla oli isompaa karjaa. Muistan hyvin, miten joka aamu talosta ajettiin lehmät ja lampaat päätielle, ja paimen kokosi lauman ja vei sen toiselle puolelle jokea pellolle. Iltasella kyläläiset olivat vastassa karjaansa rautatien tasoristeyksen kohdalla ja veivät siitä omat eläimensä kotiin.

Nykyään kylässä on enää jäljellä pieneläimiä (kanoja, ankkoja, hanhia) ja varmaankin yksi ainoa lehmä; tähän käsitykseen tulin, kun kesällä kyselin asiaa kyläläisiltä. Ostin kyseisen lehmän omistajalta maitoa. Kylän ainokaisen lehmän tuottaman maidon hinta oli 180 ruplaa 3 litran astiasta. Lehmän emäntä kertoi aikovansa pistää lehmän lihatehtaalle lähiaikoina, kun rehu on sen verran kallista, että lehmän pito ei enää kannata ja hoito alkaa hänen iässä olla jo aika työlästä.

Kylässä ei ollut omaa leipomoa, mutta kaikilla kyllä riitti leipää niin, että lehmiäkin mentiin vastaan leipäpalan kanssa. Leipää tuotiin Viipurista tai Kamennogorskista (Antrea) lähes joka päivä. Elintarviketoimitukset kyläämme olivat kyllä säännöllisiä, muttei kovin runsaita eikä monipuolisia. Monet menivät kauppaan jo etukäteen odottamaan leipäkuorman tuloa ja laativat listoja, kuinka monta leipää kukin halusi sinä ja seuraavana päivänä. Kirvun kirkonkylällä tilanne oli parempi, koska siellä oli oma leipomo. Sanottiin, että leipomo olisi suomalaisperua; en tiedä, missä kohtaa se oli, vaikka muistan kyllä sen leivän maun ja tuoksun. Leivät olivat suurissa formuissa tehtyjä ja ne olivat niin kuohkeita, että ne pystyi litistämään litteäksi yhdellä kädellä. Erityisherkkuani oli kirvulainen vastalypsettyyn maitoon tehty hunajaleipä. Sitä saatoin syödä koko leivän, jos vanhemmat eivät olisi jarrutelleet.

Kirvussa oli aiemmin suuri varuskunta ja jostakin syystä se oli rakennettu suomalaiselle hautausmaalle suoraan kyläläisten hautojen päälle. Kirkonkylälle tultaessa siinä oli kirkko, jota ei enää ole olemassa.

Vanhempani kävivät kirkonkylällä mielellään ruokaostoksilla, koska siellä valikoima oli parempi kuin Inkilässä. Joskus kun Inkilän kaupassa ei ollut leipää, isä lähti moottoripyörällä kirkonkylälle sitä hakemaan. Kun sitten olimme muuttaneet pohjoiseen ja tulimme vain kesäksi Inkilään, niin kävimme usein kirkonkylällä. Joskus oli ongelmia päästä siellä kauppoihin; rajavartijat eivät halunneet päästää muiden kylien asukkaita sinne kauppaan.

Aikaisin joka aamu lapset lähtivät kouluun Sairalaan. Heidät vietiin linja-autolla pysäkiltä, joka oli mäellä kauppaa vastapäätä. Inkilässä ei ollut koulua, vaan kaikki kävivät Sairalassa. Koulutuntien jälkeen inkiläläisten lasten piti odottaa linja-autoa päästäkseen kotiin. Isommat lapset usein kävelivät rautatietä pitkin Inkilään. Metsätietä pitkin matka oli pidempi ja junia radalla kulki aika harvoin.

Sahausta ja muita töitä

Äiti vei minut aamuisin lastentarhaan, joka sijaitsi sahaa vastapäätä. Se lastentarhan talo on edelleen pystyssä, ja kun tulen Inkilään ja sille kohdalle, tahtoo silmäkulma kostua muistoista. Lastentarhaa siinä ei ole ollut 25-30 vuoteen, ja vielä jokin aika sitten rakennusta käytettiin kaukaa tulleiden (pääasiassa Ukraina, Valko-Venäjä) työläisten asuntolana. Nämä työläiset kävivät työssä sahalla, joka oli vastapäätä.

Saha oli aiemmin suuri ja tuottoisa laitos. Tukkien sahausosasto toimi ympäri vuorokauden useassa vuorossa. Säännöllisesti siellä lastattiin tavaravaunuihin hirsiä ja lautoja sahan omilla sivuraiteilla. Tuotannosta ei juuri syntynyt tarpeetonta jätettä, vaan kaikki käytettiin. Karjalan metsiä hakattiin, sahattiin puutavaraksi ja toimitettiin Neuvostoliiton eri alueille. Huonolaatuinen tavara ja tähdelaudat myytiin paikallisille asukkaille talojen lämmitykseen. Jätetavaraa yleensä myytiin, mutta joskus huonompilaatuista tavaraa saattoi saada ilmaiseksikin.

1990-luvulla useat yrittäjät alkoivat myydä puutavaraa Suomeen ja Inkilässä näkyi usein suomalaisia puutavararekkoja noutamassa kuormia Suomeen.

Suurempia työnantajia Inkilässä oli vain muutama:

Metsäteollisuuslaitos ja sen kuljetuskalusto
Saha
Tiehoitolaitos
Rautatiet, asema, tasoristeys

Suurin osa kyläläisistä oli metsäteollisuuslaitoksen ja sahan palveluksessa. Ne muodostivat yhden suuren konsernin. 2000-luvun alussa valtio täsmensi metsänhakkuusäädöksiä ja saha alkoi hitaasti mutta varmasti rapistua. Puutavaran hinta Venäjän sisämarkkinoilla halpeni, rautatiekuljetukset kallistuivat ja Inkilän sahan tuotannon kysyntä supistui. Enää saha ei tarvinnut työläisiä kauempaa ja kyläläisillekin alettiin maksaa pienempää palkkaa, lyhennettiin työpäiviä ja vuoroja vähennettiin. Näin saha romahti ja nykyään siitä on enää jäljellä vain pienet rauniot ja paikalle on kasvanut pusikkoa.

Metsäteollisuuslaitos toimii edelleen, kuten myös tienhoitolaitos, mutta liikennekalustoa uusitaan hyvin vähän.

Rautatieliikenteelläkään ei mene kovin hyvin. Tavaraliikenne romahti sahan sulkemisen jälkeen ja henkilöjunavuorojen määrä Viipurin ja Hiitolan välillä supistui moninkertaisesti. Junia kulkee harvoin, vaunuja on vähän ja nekin 90-95-prosenttisesti tyhjinä. Inkilän aseman odotushuone ja lippukassa suljettiin ja tilat annettiin yksityiselle sekatavarakaupalle. Nuoriso alkoi muuttaa pois kylästä, kun ei ollut töitä.

Aiemmin, kun tulimme pohjoisesta Inkilään kesäksi, elämä oli vilkasta ja oli paljon ihmisiä. Pietariin tai Viipuriin muuttaneet perheet tulivat aina kesäksi Inkilään.

Kesähupia ja kulttuuria

Kesällä oli aina hauskaa. Oman sukupolveni nuorisolla oli oma kokoontumispaikkansa – bussipysäkki; se sama, jolta lapsuudessa lähti koulubussi. Usein istuttiin aamutunneille asti pysäkillä, ajeltiin moottoripyörillä ympäri kyläteitä, soitettiin kitaraa ja ulvottiin lauluja, käytiin omena-, kurkku- ja marjavarkaissa. Vihaisten kyläläisten ikkunoihin ripustelimme kalistimia ja kalisuttelimme niitä. Lopuksi kokoonnumme takaisin pysäkille ja vertailimme saaliitamme ja kokemuksiamme, miten olimme päässeet puutarhojen isäntäväkiä pakoon. Vanhempamme tiesivät aina, mistä meidät löytää.

Toinen nuorison kokoontumispaikka oli kyläklubi. Aiemmin se oli kotini vieressä, mutta kun talo paloi, klubi muutti joen toiselle puolelle. Siellä järjestettiin tansseja ja elokuvanäytöksiä. Klubilla kävivät kaikki, vauvasta vaariin. Nuoret pitivät konsertteja, soittivat kitaraa ja lauloivat; vanhemmat tulivat katsomaan elokuvia ja juttelemaan tuttujen kanssa.

Vanhempien ihmisten mielipaikka kuulumisten vaihtoon oli kylän sauna; siellä kuuli parhaat juorut. Sauna sijaitsi heti joen toisella puolella sillan jälkeen oikealla puolella kohdassa, missä joki laskee järveen. Saunassa oli miesten ja naisten vuorot eri päivinä. Minusta tuntui, että kyläläiset tulivat saunaan enemmänkin vaihtamaan kuulumisia ja juoruja kuin kylpemään. Saunarakennusta ei enää ole olemassa, se paloi tuhkaksi.

Muutto pohjoiseen

1970-luvun alussa isälleni tarjottiin hänen koulutustaan vastaavaa työtä pohjoisessa Severodvinskin kaupungissa Arkangelin läänissä. Työ olisi hyvin palkattua ja työsuhdeasunto oli myös tarjolla. Äiti oli syntynyt Arkangelissa ja asui siellä vanhempiensa, kolmen sisaren ja yhden veljen kanssa ennen Inkilään muuttoa. Siellä hän myös valmistui kasvatustieteellisestä instituutista. Niinpä hänenkin oli helppo suostua muuttoon, kun pääsi 35 kilometrin päähän sukulaisistaan. Niinpä vanhempani pakkasivat tavaransa yhteen kuorma-autoon ja sillä me ajoimme 1200 km Inkilästä Severodvinskiin.

Heti sinne saavuttuamme saimme isän työsuhdeasunnon maksutta käyttöömme. Se oli kaksio uudessa rautatieläisille rakennetussa talossa.

Silloin heti, 1974, menin kouluun ensimmäiselle luokalle Severodvinskissä. Pääsin keskikoulusta 1984 ja heti sen jälkeen pääsin rautatieopistoon seuraamaan isäni jalanjälkiä ja aloin opiskella veturinkuljettajan apulaiseksi.

Kesiä Inkilässä – Aikuisuus Tulassa

Joka kesä tulimme Inkilään, mutta meidän ei annettu enää asua entisessä talossamme, vaan jouduimme majailemaan ystäviemme luona. Meidän talomme oli tyhjä, ilman asukkaita. Lopulta, muutaman vuoden kuluttua, isän onnistui ostaa entinen talomme rautatiehallinnolta. Pohjoisessa asuvilla oli aina pitkät lomat, 2-3 kuukautta ja kaikki kesät vietimmekin aina Inkilässä.

Rautatieopiston jälkeen pääsin koulutustani vastaaviin töihin, ja 1986 minut kutsuttiin Neuvostoliiton armeijan varusmiespalvelukseen. Minut määrättiin Tulan kaupunkiin, jossa suoritin kahden vuoden mittaisen palveluksen 1988 vuoteen asti. Palveluksen jälkeen avioiduin ja otin vaimoni mukaan pohjoiseen. Siellä Severodvinskissä 1989 meille syntyi ensimmäinen tytär. Työskenneltyään muutaman vuoden pohjoisessa vaimoni alkoi haluta takaisin Tulaan, koska hänen äitinsä asui siellä yksin ja sopivan työn löytäminen pohjoisessa oli vaikeaa. Niinpä palasimme Tulan alueelle. Sieltäkin joka kesä tulin perheeni kanssa Inkilään. Vanhempani pääsivät ansaitulle eläkkeelle ja muuttivat kokonaan Inkilän taloomme.

Isän työn kautta saimme maksutta käyttöömme katetun rautatievaunun, jossa muutimme henkilökohtaisten tavaroiden lisäksi auton, moottoripyörän ja huonekalut Tulaan.

Vanhempani palasivat Inkilään rautaesiripun auettua, 1990-luvun alussa. Kylään alkoi tulla suomalaisia turistiryhmiä busseilla. Silloin perheeni tutustui Hämäläisen perheeseen, Vilhoon, Liisaan ja heidän tyttäriinsä Anneliin ja Riittaan. Suomenkielen taidon puute ei estänyt yhteydenpitoa ja saimme selville, että niillä mailla Inkilässä oli aiemmin asuneet uusien ystäviemme vanhemmat. Kun Hämäläisen perhe tuli kesäisin käymään Inkilässä, pyrin aina tapaamaan heidät ja auttamaan heitä käymään haluamissaan paikoissa. Otin isäni moottoripyörän ja kyyditsin Hämäläisiä heille tuttuihin paikkoihin ja he kertoivat minulle, mitä missäkin oli ollut ennen sota-aikaa. Jo 25 vuotta olemme pysyneet ystävinä. Ensimmäinen ulkomaa, jossa kävin, oli Suomi. Olen Hämäläisille kiitollinen kutsusta sinne. Olen käynyt monta kertaa Suomessa ystäviemme luona ja vastaanotto on aina ollut erityisen lämmin. Mutta vuodet ottavat veronsa ja Hämäläisten perheen pää kuoli, ja viime vuonna myös Riitan ja Annelin äiti nukkui pois.

Isän leposija Inkilässä

Valitettavasti isäni ei eläkkeelle päästyään ehtinyt pitkään nauttia Karjalan kauneudesta. Monet Venäjän pohjoisessa asuneet ihmiset kuolevat ei vanhuuteen vaan saamiinsa sairauksiin, mm. säteilyn aiheuttamiin sairauksiin. Severodvinskissä oli huono ekologia ja runsaasti ydinsäteilyä.

Isäni kuoli helluntaina 1996, kun kylässä oli suuret juhlat. Hänet haudattiin Inkilän kylän hautausmaalle. Koko kylä oli saattamassa häntä viimeiselle matkalle.

Isän kuoleman jälkeen äiti asui vielä muutaman vuoden Inkilässä, mutta sitten hänen terveytensä alkoi heiketä ja hän palasi sukulaistensa lähelle Severodvinskiin, jossa meillä oli edelleen asunto. Siellä äiti sitten kuoli. Sisareni kanssa hautasimme hänet hänen äitinsä ja isoäitinsä viereen Severodvinskissä.

Kotitalomme äiti myi pois ennen Severodvinskiin muuttoaan, vaikka me lapset yritimme puhua häntä ympäri jättämään talon meille lapsille. Yritin jopa ehdottaa, että hän siirtäisi talon nimiini, ja vastaisin kaikista mahdollisista talon aiheuttamista kuluista (verot, korjaukset, polttopuut) ja hän jäisi asumaan siihen. Näin olisin perheineni ja sisareni perheineen pystyneet tulemaan aina sinne lomalla lapsinemme ja lastenlapsinemme. Talomme on pystyssä edelleen, mutta siinä on uudet asukkaat ja talo on hyvässä kunnossa.

Kaipaus Inkilään…

En ole palannut pohjoiseen enkä Inkilään sen vuoksi ettei siellä ole taloa. Nykyään asumme Tulassa vaimoni ja nuorimman tyttäremme kanssa itse rakentamassani isossa talossa. Meillä on kolme tytärtä, joista jo kaksi on muuttanut pois kotoa. Vanhin muutti miehensä mukana Moskovaan, toinen muutti Pietariin opiskelemaan ja sitten töihin. Nuorin käy vielä koulua täällä Tulassa.

Rakastan Inkilän kylää kovasti. Kun tyttäremme halusi muuttaa Pietariin, autoimme häntä mielellämme. Hänen luotaan meidänkin on helpompi käydä synnyinseudullani Inkilässä, jossa olen viettänyt elämäni parhaat vuodet ja jonne olen haudannut isäni.

Jo pitkään olen tehnyt muuta työtä kuin koulutukseni edellyttäisi. Meillä on vaimoni kanssa pieni yritys, ja voimme helposti järjestää itsellemme aikaa käydä Inkilässä. Olen elämäni aikana käynyt monissa maissa Euroopassa ja Aasiassa, mutta kotikylääni parempaa paikkaa minulle ei ole. Olen antanut vaimolleni ja tyttärilleni tiukan määräyksen, että minut tulee aikanaan haudata Inkilän hautausmaalle isäni viereen.

Tässä lyhyesti olen kertonut, mikä minua yhdistää Inkilään ja millaisia muistoja minulla on sieltä. Toivotan kaikille inkiläläisille hyvää ja onnellista elämää!

Andrei Rafailovich Pyregov