Alexander Alexandrovich Andritso ja tytär Maria

Alexander kertoo, että Andritso on italialainen sukunimi. ”Emme kylläkään tiedä, mistä se on meille tullut. Lapsia perheessämme oli 4, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Yksi pojista asuu lähellä, Mihaljovon kylässä. Olen syntynyt Valko-Venäjällä. Tänne muutimme työn perässä 1961. Tässä talossa oli aiemmin suomalainen meijeri. Venäläisetkin vielä käyttivät meijeriä. Tänne tuotiin kyliltä maitoa ja täällä se separoitiin, erotettiin kerma ja tehtiin smetanaa. Tuossa ikkunan kohdalla oli ovi, josta meni kapearaidelinja rautatieasemalle, jonne meijerin tuotteita kuljetettiin. Sitten remontoimme talon asumiskäyttöön sopivaksi. Siinä vaiheessa, kun saimme talon, täällä ei enää ollut meijerin tuotantolaitteita. Huoneet olivat tyhjiä. Olen itse remontoinut täällä ja laittanut ikkunat; hävitettiin kaikki tarpeeton tavara ja muutettiin talo asuintaloksi. Siihen aikaan minulla ja puolisollani oli kaksi lasta.”

Tytär Maria kertoo syntyneensä Valko-Venäjällä vuonna 1959. Myös toinen veljistä syntyi siellä ja loput kaksi sisarusta Kirvussa. Perheen äiti on kuollut vuonna 2007.

Sovhoosissa ja konevarikolla

Alexander kertoo: ”Kun muutimme tänne, menin sovhoosiin töihin. Tein monen tyyppisiä töitä siellä, mm. rakennustöitä ja kuljetin maitoa. Sovhoosin nimi oli Triumf. Se oli suuri sovhoosi ja melkein kaikki olivat siellä töissä. Siellä oli erittäin paljon lehmiä, puolisentoista tuhatta päätä. Traktoreitakin oli 70 kappaletta ja tietysti runsaasti henkilö- ja kuorma-autoja. Mutta ennen pitkää sovhoosin toiminta romahti, se taisi olla 1990-luvulla. Neuvostovallan hajottua sovhoosin johto vaihtui ja silloin rappiokin alkoi. Ilmeisesti johtajat haalivat kaikkea mahdollista itselleen, niin toiminta alkoi huonontua. Melnikovossa (Räisälä) on edelleen toimiva sovhoosi, kun siellä on hyvät johtajat; niistähän se riippuu. Muuallakin Karjalassa on toimivia sovhooseja; meillä täällä vain kävi huono tuuri.

”Sovhoosin jälkeen olin konevarikolla töissä. Täällä tehtiin luonnonparannustöitä (kaivettiin ojia, kuivatettiin soita) ja siinä käytettiin paljon traktoreita. Mutta sekin toiminta ajautui vaikeuksiin. Siitä konevarikosta olisi voinut tehdä yksityisyrityksen, koska siellä osattiin korjata kaikenlaisia koneita. Mutta toiminta loppui ja minä pääsin eläkkeelle vuonna 1998.

1960-luvulla vilkasta ja työpaikkoja

”Kun muutimme tänne vuonna 1961, täällä oli esimerkiksi sairaala ja 10-luokkainen koulu. Meidänkin lapset kävivät siellä; se oli Mihaljovossa. Vaimoni oli laborantti. Hän valvoi maidon laatua sovhoosissa. Siitä tutkittiin rasvapitoisuus ja happamuus ja sitten se lähetettiin Viipuriin maidonjalostustehtaalle. Täällä oli useampi kauppa siihen aikaan. Tosin tuo entinen osuuskauppa ei siihen aikaan toiminut kauppana vaan siinä oli sotilaiden ruokala. Täällähän oli kaksi varuskuntaa ja sotilaille valmistettiin ja tarjottiin ruokaa tuossa kaupan rakennuksessa. Kaupan lähellä oli varuskunnan rakennuksia, esikunta, kasarmeja. Kauppa oli sillä kohtaa, missä nyt on uusi kauppa, tuossa radan toisella puolella. Sovhoosissa oli myös oma kauppa. Ja Kirvun kirkolla oli sekatavarakauppa. Ja oli täällä taloustavara- ja huonekalukaupatkin sekä kirjakauppa, posti, terveysasema. Täällä oli ihan kaikkea, kun tämä Sairala oli eräänlainen keskuspaikka.”

Maria kertoo: ”Asiat olivat oikein hyvin täällä. Koulua kävimme tuolla kauempana Mihaljovossa. Tykkäsimme käydä siellä. Kokoonnuimme aina täällä ja menimme yhdessä porukalla kouluun. Sitten Mihaljovoon rakennettiin kerrostaloja ja monet muuttivat sinne ja tänne jäi vähemmän ja vähemmän ihmisiä. Posti siirrettiin sinne, samoin terveysasema. Siellä on myös useita kauppoja, kun taas täällä vain nämä kaksi. Täällähän asuu erittäin vähän ihmisiä.”

Kotitarve-eläimiä ja elokuvia

”Sovhoosin palkka oli kohtuullinen, mutta meillä oli oma talous ja ruoka oli aina hyvää. Tuossa piharakennuksessa pidimme kahta lehmää, 4 sikaa, 8 lammasta, kanoja. Ruoka oli monipuolista ja pysyimme terveinä. Nyt kun olemme aikuisia, niin silti meillä on hyvät hampaat, kun saimme lapsena hyvää ruokaa. Teimme paljon käsitöitä siihen aikaan, kudoimme ja neuloimme ja vaatteet pysyivät hyvässä kunnossa. Ruoka oli siis hyvää ja muutenkin elämä oli siihen aikaan meidän lasten mielestä onnellista ja siitä ajasta jäi erittäin mukavat muistot”, Maria jatkaa tarinaa.

Maria sanoo, että vapaa-aikana käytiin elokuvissa; joka ilta klubilla näytettiin uusi elokuva. Klubin rakennus on edelleen pystyssä; tuossa Kirvun kirkolle menevän tien varressa, oikealla puolella. Ja viikonloppuisin siellä oli tanssit. Ihmisiä oli joka paikassa paljon ja oli hauskaa.

Maria: ”Ne lauantaitanssit olivat armeijan henkilökunnan vaimoväen järjestämät. Aluksi soittivat levyjä, mutta sitten tänne syntyi oma orkesteri. Siinä oli ainakin kitara ja rummut, ja ne soittivat tanssimusiikkia. Sitten kesäksi tuli lisää porukkaa, kun opiskelija tulivat kesätöihin sovhoosiin. Kesäaikaan vasta hauskaa olikin. Nyt täällä ei enää asu juuri ketään, vaikka meillä itsellä on yleensä kyllä ihan hauskaa, kun perhe on suuri ja tulemme usein tänne isän luo.”

Alexander kertoo, että täällä oli suomalainen koulurakennus, mutta se paloi. Perheen lapset menivät uuteen koulurakennukseen, kun se oli juuri avattu. Marian mielestä se oli hieno uusi koulu ja siellä oli iso urheilusalikin. Koulu on edelleen toiminnassa. Siinä suomalaisessa koulussa oli myös musiikkikoulu.

Oma sairaala!

Alexander jatkaa: ”Meidän täällä syntyneet lapset syntyivät kylän omassa sairaalassa. Se rakennus on edelleenkin pystyssä, Kirvun kirkolle menevän tien varrella, ruskea rakennus. Se on ensimmäinen rakennus tien oikealla puolella. Sen jälkeen tulee kulttuuritalo. Sairaalan ylilääkäri oli upseerin vaimo. Ja muutkin upseerien vaimot olivat lääkäreitä tai sairaanhoitajia. Sairaalassa asioivat sekä sotilaat että siviilit. Sitten kun varuskunta lähti, niin sairaala siirrettiin kasarmiin; täällä Sairalassa siis. Se on tuossa rautatien lähellä, jos ei mene rautatiestä yli vaan jatkaa suoraan joen suuntaan, pitkä tiilinen rakennus. Se on sotilaiden rakentama. Sitten kun varuskunta muutti pois, rakennus korjattiin ja sairaala muutti sinne. Oli erikseen terveysasema, kulttuuritaloa vastapäätä, mutta se paloi. Samassa paikassa oli myös hammaslääkäri.”

Maria kertoo, että erikseen oli lasten terveyssisar, joka kiersi taloissa. ”Muistan, että hän jakoi meille lapsille vitamiineja, ja katsoi, olimmeko terveitä. Jos tarvittiin jotakin erikoislääkäriä, esim. silmälääkäriä tai leikkausta, niin sitten piti mennä Viipuriin. Jouduin itsekin käymään silmälääkärillä usein, kun silmissäni oli vikaa. Mutta saivat hoidettua ja nyt tarvitsen vain lukulaseja.”

Alexanderin näkö on huonontunut sovhoosissa töissä ollessa kun hän joutui myös hitsaamaan. Marian näkö on huonontunut tietokonetyöskentelyn takia. Maria on ammatiltaan talousihminen. ”Kävin taloudenpito-oppilaitoksen koulun jälkeen ja niitä hommia olen saanut tehdä kaiken aikaa ja jatkan edelleenkin, kun terveys on hyvä, vaikka olenkin jo 60-vuotias. Tärkeintä on, miltä itsestä tuntuu ja tekeekö mieli tehdä töitä.”

Kun varuskunta muutti pois, väkimäärä pieneni tuntuvasti. Vaikka tulikin tilalle rajavartiosto, heitä on hyvin vähän. Niillä armeijan henkilöillä oli perheet ja monilla paljonkin lapsia ja he kaikki muuttivat pois.

Kirkko upseerikerhona – kasteet ihan muualla

Alexander muistelee kerhotaloa. ”Niin siellä Kirvun kirkossahan oli upseerikerho. Alttarille oli tehty näyttämö, jolla taiteilijat saattoivat esiintyä. Ja alttarin takaosassa oli valkokangas, kun siellä esitettiin myös elokuvia. Elokuvaprojektori oli salin takaosassa. En muista, millaisia ne istuimet olivat; olivatko tuoleja vai vanhoja kirkonpenkkejä. Porukkaa oli aina paljon. Siellä järjestettiin myös konsertteja ja erilaisia juhlia upseereille. Siellä tarjoiltiin myös alkoholia. Sitä haettiin sinne usein täältä Sairalan kaupasta, kun Kirvun kaupasta ei saanut riittävästi, koska ostomäärä oli jotenkin rajoitettu.”

”Me olemme katolilaisia. Olemmehan kotoisin Valko-Venäjältä ja siellä oli puolalaiset vuonna 1939. Meidät kastettiin siellä ja myös vihittiin avioliittoon. Tänne kun muutimme, niin kukaan ei häirinnyt uskonasioissa. Täällähän asui monenmoisia ihmisiä, tataareja, gruusialaisia, venäläisiä, valkovenäläisiä, ukrainalaisia. Oli monia kansallisuuksia, mutta kukaan ei häirinnyt toinen toistaan. Jos joku halusi rukoilla, niin se ei ketään haitannut. Kirkkoa ei siihen aikaan ollut, mutta nyt Mihaljovoon on rakennettu uusi kirkko,” Alexander sanoo.

Maria kertoo: ”Meidät kastettiin kaikki Valko-Venäjällä. Vaikka kaksi lasta syntyi täällä, niin heidätkin käytettiin kasteella Valko-Venäjällä; isoäiti järjesti. Kävimmehän usein mummolassa siellä. Täällä ei olisi saanut kastetta, mutta monet kävivät Viipurissa kirkossa ja papin luona. Kun äiti kuoli, hänet haudattiin tänne, ja Valko-Venäjällä järjestettiin muistotilaisuus kirkossa. Hänen hautansa on tuolla Mihaljovon hautuumaalla, radan toisella puolella. Se on ainoa hautuumaa ja täällä kaikki haudataan sinne. ”

Kivijalkaturistien aika

Alexander muistelee, että kun tänne alkoi tulla suomalaisia, niin heidät otettiin vastaan ystävällisesti. Yleensä he menivät katsomaan entisiä maatilojaan ja kotejaan. Heitä tuli junalla, linja-autoilla ja henkilöautoilla. Kerran tuossa tiellä seisoi yksi suomalainen ja sanoi, että tässähän on ollut meijeri. ”Meille eivät suomalaiset poikenneet, kun kukaan ei ollut asunut tässä. Mutta toisissa taloissa käyvät, kun ovat vanhojen valokuvien perusteella löytäneet talonsa ja usein tutustuneet nykyisten asukkaiden kanssa ja aina käydessään käyvät teetä juomassa, ja ehkä ei pelkästään teetä.”

Neuvostoaikana ei isompia ongelmia ollut, mutta töitä piti tehdä todella paljon, ainakin 12 tuntia päivässä. Silloin kun Alexander oli sovhoosin konekorjaamossa töissä, niin kylvöaikana tuli paljon rikkoutuneita koneita, kun pellot olivat kivisiä. Ja kun kylvöt olivat käynnissä, niin koneet piti saada nopeasti taas kuntoon, joten silloin jouduttiin painamaan pitkiä päiviä. Toinen kiireaika konekorjaamossa oli sadonkorjuun aika.

Alexander oli 20 vuotta konekorjaamossa töissä. Talviaikaan huollettiin koneita; purettiin osiin ja vaihdettiin kuluneita osia parempiin. Ja keväällä, kun traktorimies tuli traktorinsa kanssa, niin hän sai kytkeä huolletun maatalouskoneen traktorinsa perään ja ryhtyä töihin. Ja pitihän niitä traktoreitakin yhtä lailla huoltaa. Ja sovhoosityön lisäksi oli kotityöt; lehmät piti lypsää ja ruokkia. Palkka sovhoosista tuli säännöllisesti ja oli ihan kohtuullinen.

Tärkeintä terveys ja hyvä ruoka

Maria: ”Ilon aiheita oli eri ihmisille erilaisia. Meille oli tärkeintä, että kaikki pysyivät terveinä. Me kyllä olimmekin suhteellisen terveitä, kun liikuimme paljon ulkona, saimme syödä hyvää ruokaa, niin emme joutuneet juurikaan sairastelemaan. Äiti kuoli sydänvaivaan. Hänen suvussaan sydänvaivat ja korkea verenpaine tuntuivat olleen perinnöllisiä. Äidin vanhemmatkin kuolivat sydänvaivoihin. Isän suvussa taas on paljon pitkäikäisiä. Mummo eli isän äiti kuoli 93-vuotiaana. Ja isän serkut ovat yli 90-vuotiaita. Kun taas äidin puolella kaikki ovat kuolleet 60-70 vuoden iässä.”

”Paljon iloa saa myös, kun tekee jotakin omilla käsillään. Siihenhän ei paljoa tarvita, vain aikaa. Kun olen saanut tehtyä jotakin kaunista, osaan olla siitä iloinen. Ja kun oltiin perheen kanssa yhdessä ja vaikka mentiin porukalla sovhoosiin perunan nostoon, niin tulimme iloisina kotiin, kun homma saatiin hoidettua yhdessä. Toiset taas menivät yksinään ja heillä oli ankeampaa. Ja yöllä sitten nukutti hyvin, kun oli koko päivä tehty ahkerasti töitä. Pienempänä työt joskus tuntuivat aika raskailta, mutta kun kasvoimme, niin alkoi työkin sujua helpommin. Jotkut olivat jopa kateellisia, kun meitä oli aina kuusi henkeä töissä ja saimme paljon aikaan.”

Lehmistä perhe luopui vuoden 2006 paikkeilla, kun äiti alkoi olla huonossa kunnossa; hän kuoli 2007. Possuja perhe piti vielä äidin kuolemankin jälkeen. Kanoja perheellä on edelleenkin vajassa, 8 kappaletta. Aiemmin oli 30, mutta nyt ne ovat lähinnä siksi, että isällä olisi tekemistä, ettei laiskistu liikaa. Marialla on kotonakin Lotinanpellossa puutarha ja hän kasvattaa itse kaikki vihannekset. Hänestä on erittäin mukavaa tehdä puutarhatöitä.

Sairala on hiljentynyt

”Nykyään täällä asuu hyvin vähän ihmisiä; vanhukset ovat kuolleet pois ja nuoriso muuttaa pois. Eikä näin vähälle väelle kannata pitää infrastruktuuria yllä, klubeja tms. Ja Mihaljovon puolelle on moni eläkeläinen muuttanut kerrostaloon, kun ei ole pärjännyt enää puilla lämmitettävissä omakotitaloissaan. Minä käyn täällä isän luona ainakin kerran kuussa, vaikka matkaa on noin 400 km. Lotinanpellosta tänne. Sehän on Äänisen ja Laatokan välissä Syväri-joen rannalla. Autolla tulemme sieltä tänne. Nyt kun on kolme päivää vapaata, niin tulimme taas. Yleisiä kulkuneuvoja emme pysty käyttämään, kun aina on jotakin tuotavaa ja kuljetettavaa”, Maria kertoo.

Ja jatkaa: ”Venäjällä on paljon nähtävää. Käymme melkein joka vuosi jokiristeilyllä Volgalla. Matkan varrella on erittäin kauniita kaupunkeja, Jaroslavl, Kostroma, Nizhnii Novgorod. Jotkut kaupungit suorastaan elävät matkailun varassa. Kesällä on paljon matkailijoita ja yrittäjillä hyvät ansiot, ja sitten talvella tekevät matkamuistoja tms. seuraavaa sesonkia varten. Ulkomaille ei tee mieli yhtään, kun Venäjällä on niin paljon näkemistä. Maa on niin suuri, että on paljon paikkoja näkemättä.”

Alexander kommentoi: ”Ja minä en lähtisi ulkomaille edes ilmaiseksi. Siellähän elämänmeno on ihan erilaista kuin täällä, mihin olemme tottuneet.”

Maria suunnittelee seuraavia matkoja: ”Nyt olen alkanut haluta käydä Solovetskin saarilla Vienanmerellä. Sinnehän aiemmin karkotettiin ihmisiä, mutta nyt siitä on tullut turistikohde. Kaliningradissakaan en ole vielä koskaan käynyt. Ja Baikalillekin tekisi mieli. Eurooppaan ei tee mieli lähteä. Pidämme erityisesti laivamatkoista, kun saa asua laivalla omassa hytissä, ja tulla aina uusiin paikkoihin muuttamatta majapaikkaa. Ollaan varmaan jo 12 vuotta käyty laivamatkoilla. Lotinanpellonkin ohi menee laivaristeilyjä Pietarista Moskovaan, Laatokalta Syväri-jokea Ääniseen ja Ääniseltä kanavia ja tekoaltaita pitkin Volgalle ja sitten Moskova-joelle. Ja matkan varrella on iso määrä sulkuja.”

Punaruskeaa maalia

Alexander muistelee: ”Kun muutimme tänne, niin suomalaistaloja ei enää ollut kovin paljon jäljellä. Tuossa lähellä asui Anja-mummo ja hän asui suomalaistalossa. Monet taloista oli maalattu punaruskealla maalilla, joka oli hyvin kestävää maalia eikä hilseillyt eikä lohkeillut. Tämäkin talo oli aikanaan sen värinen, mutta remontin yhteydessä se maalattiin uudella sinisellä värillä.”

Valokuvan ottoa vähän estellään. ”Ai että valokuva; ei me kyllä olla yhtään valokuvanottokunnossa ja täällä on näin sekaistakin. Näyttää huonolta. Veljeni on myös täällä nyt; lämmittää saunaa, tuolla toisella puolella tietä. Ja toinen veli meni jonnekin sikaa lahtaamaan. Meillä on hauskaa, kun ollaan koko porukka koolla.” Saisiko olla teetä?

Raimo ei jouda nyt juomaan teetä, kun juuri oli aamiainen Viipurissa ja suomalaisryhmän kanssa on lounas kahvilassa pian. Maria ihmettelee: ”Oli varmaan liukasta, kun tulitte Viipurista. Ja täällä on tiet niin huonossa kunnossa. Kun taas Lotinanpellosta Pietariin on erittäin hyvä tie. Sortavalaan menee myös hyvä tie. Tuntuu, että tänne Sairalaan tulee kaikkein huonoin tie. Valko-Venäjällä on hyvät tiet ja kaunista; talot ja puutarhat ovat hyvin hoidettuja ja ympärillä kaunis aita. Täällä kun tuo tie on niin huonossa kunnossa aina, niin pitää olla nelivetoinen auto. Kun milloin vaihdamme autoa, niin sen pitää olla edelleen nelivetoinen.”

Käännös: Raimo Niukkanen