ARKISTO

Kotiseuturetki Kirvuun 13.6.2010

13.06.2010


Matikkalan matkalla pysähdyttiin ihailemaan maisemaa Helisevä-järven yli Rajasaaren suuntaan. Kuva: Heli Kuisma

Vuosien kuluessa Kirvun-matkoilla on koettu monenlaista säätä: On ollut helteisiä tai lämpimiä poutapäiviä, mutta on soudeltu myös tihkusateessa Helisevä-järvellä tai pidetty kaatosadetta. Miten olisi tänä vuonna? Tämä oli yleinen puheenaihe, kun olimme lähdössä Kirvu-Säätiön ja Kirvun Pitäjäseuran perinteiselle kotiseutumatkalle 13.6. varhain aamulla, jolloin satoi.

Reitti kulki tuttuun tapaan Mäntsälästä Orimattilan, Lahden, Viipurinportin ja Imatran kautta Pelkolan raja-asemalle. Venäjän puolella pysähdyimme lyhyesti heti Ensossa. Silloin myös aurinko pilkisteli sadepilvien raosta lupaavasti.

Puolen päivän aikoihin ensimmäinen automme oli Sairalan opistolla. Kun myös toinen automme saapui, olivat kaikki 66 matkalaista perillä. Kuin tilauksesta sade oli lakannut.

Emännät jäivät järjestelemään ruokatarjoilua ja lämmittämään mukana tuotua hernekeittoa. Me muut lähdimme autoillamme Kirvun kirkonkylään, jossa pidettiin kunnianosoitukset muistomerkeillä.

Hautausmaan muistomerkillä puhui Kati Kaartinen, jonka juuret ovat vahvasti Kirvussa, monessa kylässä ja talossa, koska hänen isovanhemmista kolme on kotoisin Kirvusta. Hänelle kirvulaisuus on tullut lapsuudessa ja nuoruudessa tutuksi omassa kotipitäjässä, Orimattilassa. Siellä hän on viettänyt monia hauskoja hetkiä, juttujen, karjalanpiirakoiden ja kaurakiisselin parissa.
- Tuntuu, että niiden tarinoiden kautta pääsin vähän osalliseksi siihenkin aikaan, jota täällä Kirvussa elettiin silloin ennen. Minulle karjalaisuus, tai ehkä pitäisi sanoa kirvulaisuus, merkitsee ennen kaikkea loputonta optimistisuutta, uskomatonta sinnikkyyttä ja hersyvää huumoria. Se on hyvä perintö. Mitäpä muuta sitä ihminen elämässään tarvitseekaan?

Kati Kaartinen arveli, ettei oma sukupolvi voi ymmärtää evakkoon joutumisen ja sodan kokemisen merkitystä. Siksi on tärkeää, että siitä puhutaan ja hyviä muistoja kootaan kyläkirjoihin ja sukuselvityksiin sekä tehdään retkiä rajan taakse.
- Sanotaan, että ihminen ei kuole niin kauan kuin on yksikin, joka häntä muistaa. Onneksi muistot eivät tottele valtioiden rajoja.

Sankarivainajien muistomerkillä puhui Virpi Tarvo, jonka isälle, Martti Ovaskalle, Kirvu on entinen kotipaikka. Virpi Tarvolle lapsuuden mielikuvissa Kirvuun liittyvät asiat tulivat tutuiksi vanhempien ihmisten keskustelusta: Kirvu ei ollut enää Suomea, se oli saavuttamaton paikka, jonne ei voitu enää palata. Aikojen muuttuessa, raja-aitojen madaltuessa ja murtuessa tilanne muuttui ja matkoja alettiin järjestää, tosin aluksi valvotusti. Vuosien kuluessa on luotu vakiintuneita, hyviä suhteita paikalliseen väestöön ja liikkumavapaus alueella on lisääntynyt.
- Kirvussakin ovat asiat edistyneet pienin askelin. Vaikuttaa siltä, että matkaamme kohtisamaa päämäärää. Tahti voi olla eri paikassa erilainen, mutta suunta on sama
- Tärkeää on myös muistaa se Kirvu, joka on jokaisen syntyjään kirvulaisen mielessä.

Sankarivainajien muistomerkillä. Molemmille muistomerkeille laskettiin sinivalkoiset kukat ja yhdessä laulettiin virsi. Kuva: Martti Ovaska


Palasimme opistolle, jossa ruoka oli valmiina. Tämän jälkeen muutamat matkalaisista lähtivät pikkuautoilla kotikyliin käymään.

Toinen linja-auto suuntasi takaisin Kirvun kirkolle, jossa tutustuttiin kävellen kirkon ympäristöön Martti Ovaskan johdolla. Käkösenmäellä suuressa haavassa meistä kymmenen metrin päässä kukkui käki oikein sydämensä halusta. Pullinsolasten keskellä tietä jo vuosia ollut suuri vesilammikko oli edelleen paikoillaan.

Tässä joukossa oli mukana mm. Heikki Sarvilinna, jonka isoisä, rovasti Selim Sarvilinna, toimi Kirvussa pappina 1920- ja 1930-luvuilla. Kiinnostuksen tähän ensimmäiseen Kirvun-matkaan olivat herättäneet mm. tutustuminen vanhoihin asiakirjoihin ja kirjeisiin sekä viimevuotiset tilaisuudet, joissa vietettiin talvisodan päättymisen 70-vuotispäivää. Vanhaa pappilaa ei enää ole, mutta pappilan paikka löytyi.

- Kirvulaisuus tuli konkreettiseksi ja vanhat hyvät ajat paistoivat läpi, vaikka vähän oli jäljellä, totesi Heikki Sarvilinna tutustumiskäynnin jälkeen.

Toinen linja-auto ajoi Matikkalaan mukanaan n. 20 henkilöä, joiden koti tai juuret olivat sillä suunnalla. Aamulla linja-autossa vanhat Kirvun-kävijät olivat muistelleet aikaisempia matkoja. Syksyllä 1989, kun he ensimmäistä kertaa menivät venäläisellä bussilla kohti Matikkalaa, viimeisten kilometrien matkalla kukaan ei olisi enää malttanut istua penkillä. Niin innolla ja uteliaina he odottivat näkevänsä kotikylänsä ensimmäisen kerran kymmenien vuosien jälkeen.

Nyt istuimme rauhallisina maisemia katsellen. Matikkalassa näkymiä selosti isäni, Erkki Kuisma. Hänelle kylä ja sen historia ovat tuttuja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kotitalon näimme linja-auton ikkunasta, se on edelleen pystyssä. Koulun paikalla on nykyisin huonokuntoisia venäläisten tekemiä rakennuksia. Kylässä on myös siistinnäköisiä, uusia venäläisiä taloja korkeine aitoineen.

Ennen kotimatkaa joimme opistolla kahvit. Viimeisten kotikylissä kävijöiden palattua lähdimme kotimatkalle kohti Suomen rajaa.

Perillä viettämämme iltapäivän ajan oli poutaa ja aurinkokin paistoi. Saimme taas mukavan, uuden kokemuksen Kirvun-matkojen joukkoon iloisessa karjalaisjoukossa. Ja kukkuihan se käkikin Matikkalan maisemissa ja pitkään kukkuikin.

Heli Kuisma
Ahomäen Erkin tyttö